Sitenpä seurusteli Heinke viattomasti ja luonnollisesti hänen kanssaan ja antoi sielunsa avautua hänelle ja ajatteli: ansaitsen minäkin jotakin ja olen jostakin arvosta; ja kummastutti ja ihmetytti häntä usein, ja vastusteli häntä, eikä auttanut silloin mitään, että hän tekeytyi hämmästyneeksi ja suuttui ja ravisti häntä käsivarresta.
Hän jäi tarkalleen puoleksi tunniksi; sitte nousi hän ja lähti.
Siten eleli hän kymmenen viikkoa, kunnes alkoi lähetä helluntai, ja ajatteli: 'Elämäni on nyt melkein rikas ja vaihteleva. On niin ihanaa olla hänen kanssaan. Kun on hänen kanssaan, on aina niinkuin sunnuntai.' Ja hiljempaa ajatteli hän: 'Kuinka ihmeellistä, ett'ei hän suutele minua! Mutta siinä suhteessa hän onkin vielä ihan poika. Hän on ihan poika vielä. Semmoisia en minäkään saa ajatella. Olisi hän Kai Jans! Oh, niin! Se osaisi käyttäytyä toisin Heinke Bojen kanssa!'
KAHDESKYMMENES LUKU.
Siinä ennen helluntaita kävi ilma epäterveelliseksi, ja monet sairastuivat, ja pian lepäsi pienessä Hilligenleissäkin kymmenen ihmistä paareilla. Ja yhdet näistä paareista seisoivat siinä siniseksi kalkitussa kammarissa, jossa Kai Jans kerta oli koululaisena asustanut, ja niillä lepäsi hänen äitinsä.
Hän ei ollut paljoa valitellut, mutta hän heikkeni ja heikkeni, ja kuudentena päivänä, asetuttuaan vuoteen omaksi, huomasi hän, että hän tulisi kuolemaan.
Kun Thoms Jans vielä kerran meni apteekkiin noutamaan rohtoja koettaakseen voisivatko ne vielä mahdollisesti auttaa, antoi Male Jans Heinkelle toimeksi sanoa hänen miehelleen, että hän tervehtisi hänen puolestaan lapsia. Hän ei tahtonut vielä ilmaista miehelleen, että hän oli lähellä loppuaan, eikä tietänyt, tulisiko hänellä enää myöhemmin olemaan voimia sanoa sen mitä hän tahtoi sanoa. Sitte määräsi hän vielä Heinkelle, että vanhan Sielemann-eukon, vanha siisti vaimo, piti pestä hänet, ja että kukaan ei saisi silloin olla läsnä, ei edes hänen miehensä. Ja jos Hans Kösterin pieni lapsi, joka uutena asukkaana asui pitkässä rakennuksessa, mahdollisesti nukkuisi hänen kuolinhetkenään, niin piti se herättää, ett'ei sitä kohtaisi mikään paha taika.
Kun hän puoliyöstä alkoi käydä kovin heikoksi, sanoi hän vielä hiljaa miehelleen: "Olen aina ollut niin tuittupäinen, olette saaneet kärsiä siitä paljon, mutta en voinut sille mitään. Nyt en tiedä, voiko hyvä Jumala ottaa minut vastaan."
Silloin vasta huomasi Thoms Jans, että hänen vaimonsa aikoi jättää hänet, ja alkoi katkerasti itkeä.
Ja kun hengitys alkoi raueta ja kuolema hiljalleen läheni, puhui hän yhä hitaammalla, raskaalla äänellä pojastaan: "Hänellä ei ole onnea maailmassa. Mutta älä ole suruissasi siitä, isä. On paljoa parempi että on siten, kuin että hänellä olisi iloa paljon… Soisin vaan, että hänkin pian saisi levon, niinkuin minä nyt."