Se oli viimeinen asia, joka liikutti hänen sieluansa. Kohta senjälkeen kohotti Jumalan lähetti hänet leveille siivilleen.
Seuraavana päivänä nouti Heinke Boje Kai Jansin asemalta, ja kertoi hänelle, mitenkä hänen äitinsä oli kuollut.
Kai Jans asteli vaieten hänen rinnallaan ja Heinke katseli arasti ja kaihtien häneen. Hän oli tullut kookkaammaksi ja uhkeamman näköiseksi, ja ryhtinsä oli tyvenempi ja tasaisempi, ja silmänsä olivat syvät ja vakavat. Heinke tunsi selvästi, että hänestä nyt oli kypsynyt täysi mies; mutta hän tunsi myöskin, että hänen ajatuksensa nyt eivät olleet täällä. Hän ei ollut nähnyt häntä puoleentoista vuoteen.
Kun Kai astui avoimen kirstun äärestä ikkunan luo — hänen isänsä oli mennyt kyökkiin valmistamaan hiukan illallista — astui Heinke arasti hänen luokseen ja sanoi: "Tuottaako se sinulle paljon tuskaa, että olet menettänyt äitisi?"
Hän pudisti päätään: "Ei", vastasi hän tyyneellä sävyttömällä äänellä. "Hän on elänyt lähes seitsemänkymmenen vanhaksi, on saanut kokea paljon levottomuutta ja paljon huolta, mutta on hänellä ollut hyvää syvää iloakin ja lopulta kaunis lievä kuolo. Miksi siis surisin? Hän on onnella kestänyt kaiken; kuka tietää, onnistuuko se meille, Heinke? Kun hän vielä eli, olen usein ajatellut, että häntä vielä voi kohdata onnettomuus, nyt on hän turvissa. Jos kuitenkin olen hiukan suruissani, niin on se siksi, että hän ei ole saanut nähdä, että hänen pojastaan tulee jotain kunnollista."
"Me emme ymmärtäneet kaikkea, mitä hän viimeksi puhui", sanoi Heinke, "mutta sen me saatoimme huomata, että hän ajatteli syvällä luottamuksella sinua. Ja siten ajattelemme kaikki sinua, kaikki, jotka tunnemme sinut. Katsos, sinä et kule, niinkuin muut, tietä, joka on raivattu; vaan sinä murrat tiesi läpi tiheikköjen ja tiettömäin särkkien. Mutta lopulta löydät sinä, tai raivaat itse itsellesi ihanan ylvään tien."
"Oh sinua", sanoi Kai Jans ja silitti hänen kättään. "Kuinka armaasti sinä saarnaat! Sinulla on aina varalla apua ja lohdutusta minulle."
Hän viipyi kolme päivää, kunnes äiti oli haudattu, ja senjälkeen vielä yhden päivän, ja asui molemmat viimeiset päivät — olivat päivät ihan ennen helluntaita — päätyhuoneessa kastanjakujalla. Peters Volquardsen oli matkustanut vanhempiensa luokse Itä-Holsteiniin.
Kun hän palasi haudalta, meni hän ylös kammariin, ja kohta senjälkeen tuli Heinke ja toi kahvia. Hän oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ett'ei hän kuullut, kun hän astui sisään. Mutta kun hän mainitsi hiljaa hänen nimeään, kiskasi hän itsensä hereille, kääntyi ympäri ja katsahti häneen ja sanoi: "Ryhtisi ja olentosi on vielä paljoa vapaampi ja vapautuneempi kuin ennen… Minulla on aina ollut paljon iloa kirjeistäsi, Heinke; varsinkin niistä, jotka olet kirjoittanut nyt viimeisenä neljännesvuotena. Ne ovat niin älykkäät ja avarat ja värikkäät. Lapsen kisakenttä on vähitellen laajentunut avaraksi maailmaksi."
Ilo lehahti kuin ihana punerva aalto hänen kasvoilleen. "Kun sinä silloin sanoit, että minun pitää uskoa ja luottaa omaan luontooni: niin on se auttanut minua paljon; ja sitte se, kun olin siellä niiden rakastettavien ihmisten luona Hindorffissa. Kaikesta siitä saan kiittää sinua." Kuuma rakkauden tunne kohosi hänen silmiinsä, niin että ne muuttuivat kosteiksi ja tummiksi. Hän aikoi sanoa vielä enemmän. Mutta silloin huomasi hän, että Kai jo oli vaipunut toisiin ajatuksiin.