Hetken perästä katsahti hän ympärilleen huoneessa ja sanoi: "Näyttää olevan hieno ihminen se, joka asuu täällä?"
Heinke kertoi hänelle, että se oli hyvä poika, lisäksi kaunis ja hieno, ja kuinka he joka päivä keskustelivat, ja miten heidän aikansa kului…
Kai katseli muutamia kuvia ja sanoi: "Katselen kyllä minäkin mielelläni kaikellaista taidetta; mutta paljoa syvemmin kiinnittää minua ihmiskohtalo."
"Niin", sanoi Heinke. "Sellainen sinä olet… minä olen toisellainen", sanoi hän vaipuen mietteisiin. "Vieraita ihmisiä kohtaan en tunne juuri mitään mielenkiintoa; mutta luonto ja taide tuottavat minulle iloa."
Kai katsahti miettivästä häneen: "Ja kuitenkin olemme niin hyviä ystäviä."
"Minä luulen", sanoi Heinke, "että olemme sitä juuri sentähden, että olemme niin kokonaan erillaiset, Kai. Ihminen etsii vastakohtaansa."
Kai ei kuunnellut enää, ja sanoi ajatuksissaan: "Oma luontoni ja vaikea nuoruuteni ovat tehneet minusta niin hitaan ja jäykän ihmisen. Siten se on."
Hetken perästä alkoi Heinke taas, ja kysyi häneltä: "Kuinka vanha olet sinä nyt?"
"Kolmenkymmenenyhden", vastasi Kai.
"Kolmenkymmenenyhden", toisti Heinke verkkaan. Sitte sanoi hän viivytellen… "minä tulen kohta kahdenkymmenenkahden."