"Kulkee, kuten aina, joka sadannesvuosi, levottomuuden humu läpi kansan, kuume, mutta kuume, joka tuo terveyden. Kaikki vanhennut ja mätä irtautuu ja palaa loppu kuumenneesta verestä. Uutta ja voimakasta ja raikasta tulvii sijaan. Kulkee taaskin läpi kansamme syvä tahto ja kaipaus uudistaa ja uusilla vereksillä voimilla vahvistaa ne kolme valtaavaa voimaa, jotka se on itse synnyttänyt itsestään: esivallan, uskonnon ja tavat. Humajaa läpi kansan tahto ja toivo palata takaisin luontoon: koruttomaan, välittömään uskontoon; yhteiskunnalliseen oikeudellisuuteen, ja yksinkertaiseen, jaloon, germaniseen ihmisyyteen.
"Ja näetkös, Heinke, tuo uudistus ja uusilla voimilla verestys on jo alkanut, ja alkanut valtaavana. Tuolla ja täällä työskentelevät ja riemuitsevat jo uudet nuoret voimat. Tuhannet, monet tuhannet jo sanovat, että heille jo häämöttää tulevainen pyhä maa. Kuinka tutkitaan raamattua! Kuinka vireästi ja rohkeasti toimii hallitus! Kuinka liehuvat liput työväenkulkueiden yllä! Mikä elo ja elämä taiteessa ja kasvatuksessa! Mutta vaikea on yhä vielä ponnistus ja sekasorto ja hämminki. Valtaa mielen toisinaan tuska ja pelko, ett'emme sittenkään löydä uutta tietä ja tulevaisuuden uutta ihanaa maata, ja että meidän täytyy jättää etsintä, ja jäädä vanhoihin jäykenneihin muotoihin. Ja jos se tapahtuisi, silloin olisi mennyttä elämämme ja tulevaisuutemme.
"Ja katso nyt, on lapsesta asti elänyt mielessäni ihmeellinen ihmetys, kykenemättömyys ymmärtää, mitä ympärilläni näin. Tuulet ja veden, ja maat ja metsät, ne tosin saatoin ymmärtää, mutta siinä, mitä ihmiset olivat laittaneet ja laatineet, ja kuinka he elivät keskenään, siinä oli paljon selittämätöntä ja käsittämätöntä minulle. Näin sielussani toisen maailman, näin ihmisyyden ja ihmiskunnan, joka oli pyhä ja puhdas. Siksi olin hiljainen ja itseenisulkeunut lapsi. Ainoastaan toisinaan, kun unohdin itseni, annoin aueta sieluni, ja annoin ihmetykseni tulvia ilmoille. Silloin nauroivat ihmiset. Olen saanut eläissäni nähdä moniin ilkkuviin, pilkallisiin kasvoihin, Heinke, olen lapsesta asti aina viime aikoihin asti. Ainoastaan kaksi tai kolme, Pe Ontjes ja Anna, ja sitte sinä, ja sitte ystäväni Berlinissä: te ette nauraneet, ja olette sillä tehneet minulle suuren hyvän työn yksinäisyydessäni ja turvattomuudessani.
"Ja katso nyt: näinä kahtena viime vuotena on minulla toisinaan ollut tunne, ikäänkuin olisin taistellut itseni ulos tuosta kaikesta hämärästä ja sekaisesta ja saapunut valoon. Herää hiljaa ja heikosti kuin itseluottamuksen sarastus mielessäni: että mahdollisesti minä, jolle ihmiset niin usein ovat nauraneet, sittenkin olen oikeassa, ja että iäinen voima ei ole antanut minulle mitään hyödytöntä lahjaa, vaan lahjan, joka voi kantaa ihanan hedelmän: lahjan nähdä maailmaa ja elämää lapsensilmillä, ja siis luonnollisemmin ja selkeämmin kuin toiset ihmiset. Ja katso… nyt olen, tätä itseluottamuksen tietä, tunkeunut syvemmälle asioihin, olen ajatellut ja ajatellut kaikkea elämän sekaisuutta ja rikkinäistä pyrkimistä, ja olen aikonut näyttää kansalleni, kuinka kansani elämä näkyy minulle, ja minun silmilleni, jotka tulevat näkemästä rantavallia ja avaraa merta: mikä on siinä luonnotonta ja ristiriitaista ja vanhentunutta ja kuollutta ja siis huonoa ja pahaa; ja kuinka se voisi kamppailla itsensä siitä pyhään ja terveeseen. Tahtoisin kirjoittaa kirjan Saksan uudestasyntymisestä."
"Tee se!" sanoi Heinke vilkkaasti. "Sitte tulet iloiseksi. Sinä mietit ja mietit ja kaivaudut kaikkeen. Kerro, kirjoita, että liika täysi sydämesi vapahtuu ja kirkastuu." Hän katsahti Kaihin ja ihmetteli: niin loistivat hänen silmänsä ja niin kauniit olivat hänen rakkaat vakavat kasvonsa.
Mutta nopeasti lannistui hänen rohkeutensa. "Niin", sanoi hän, "kun minun pitäisi ryhtyä käsiksi siihen, ja näen asiain summattomuuden ja paljouden ja hämmennyksen, enkä tiedä, mistä siihen tarttua ja mistä alkaa, enkä löydä kaiken pahan lähdettä: silloin heräävät minussa vanhat epäilykset! Mitä ryhdyt sinä niin suureen työhön!? Ihmiset ovat säikähtävät tuomiosi ankaruutta, ja uudistuksiesi perinpohjaisuutta. Onhan suuria oppineita, ja miehiä korkeissa asemissa, joista näkee laajemmalle ja pitemmälle, kuin Hilligenlein rantavallilta? Anna heidän tuoda kansalle se uusi! Minä pelkään sitäkin, että nimeni tulisi kaikkien huulille. Kuinka vaikeata on avata sieluaan toisille ihmisille, ja sitte jälkeenpäin nähdä, kuinka he ilkkuvat sille."
Siten puhui hän, ja oli taaskin lannistunut ja alakuloinen, ja ikäänkuin ihminen, joka tietää, että hän, vasten tahtoansakin, on tekevä sen, mistä on oleva hänelle kovat ja vaikeat seuraukset.
Helluntai-aattoona matkusti hän pois taaskin. Hän pyysi Heinkeä toisinaan käymään tervehtimässä hänen isäänsä, ja viemään hänen terveisensä hänen ystävilleen.
"Pietistä", sanoi Heinke, "emme kuule ja näe juuri mitään. Hän on kokonaan antaunut toimeensa, eikä häneltä liikene aikaa ollenkaan meille. Hänellä ei ole muuta ajatusta kuin se, kuinka päästä eteenpäin ja mahdollisimman pian tulla ensimmäiseksi tarkastusmieheksi… En tosin tiedä", lisäsi hän ajatuksissaan, "lieneekö nyt tuo tapa elää elämänsä oikea, ja saako sillä tapaa oppia ja nähdä parhaan elämästä?"
Mutta Kai ei vastannut.