Kun he matkalla asemalle menivät yli Immenhofin, josta näkee alas eräälle poikkikadulle, osoitti Heinke hänelle Tjark Dusenschöniä, joka muhkeana ja tyyneenä käyskeli tehdassuojaansa kohden. "Tuo ei vaivaa päätään niin paljoilla ajatuksilla kuin sinä", sanoi hän.
Mutta Kai vastasi ainoastaan alakuloisesti: "En ole ajatellut tuttujani ollenkaan, tuskin äitiänikään. Olen aina ajatellut vaan sitä toista."
Asemalla pudisti hän lujasti Heinken kättä: "No niin, Heinke", sanoi hän, "pysyköön ystävyytemme entisellään. Jos olet jossakin tarpeessa, niin pyydät minua vaan avuksi. Minä teen samaten. Nyt toivota minulle onnellista matkaa ja onnellista vuotta. Löytäkäämme kumpikin palanen Hilligenleitä, Heinke!"
Ne olivat hänen jäähyväissanansa.
KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Kun Heinke tänä helluntaiaattoona palasi kastanjakäytävälle, ja, yhä vielä ajatuksiensa vallassa, tuli välikölle, ja veti takkiaan yltään, niin kuuli hän ylhäältä päätyhuoneesta tutut askelet. Takki vielä puoliksi yllään, kuunteli hän kummissaan. Silloin aukeni jo ovi.
"Minä tulin jo!" kuului iloisesti sieltä ylhäältä.
"Mitä te nyt sitte?!" sanoi Heinke vallan tolaltaan.
"Oh," sanoi toinen ja istuutui ylös portaille, "jouduin riitaan vanhusteni kanssa. He sanoivat lopuksi: laita itsesi takaisin Hilligenleihin!'"
Heinke seisoi siinä edessä, takki vielä puoliksi yllään, huomasi, että hän valehteli, ja vaati häntä vastaamaan "kunniasanallaan". Mutta hän pysyi asiassaan, että vanhempansa olivat lähettäneet hänet takaisin. "Olin niin allapäin ja alakuloinen. Silloin sanoivat he: 'Syteen tuommoinen helluntaivieras; menköön sinne, mistä on tullutkin.' Ja niinpä lähdinkin tänne, niin että tulin tänne ihan kahvinajaksi."