"Oh, eihän, eihän. Täysi mies!"
"Millaiset kasvot? Hiukan lapsekkaat?"
"O, eihän, hienot ja miehekkäät."
"No sitte saa hän suudella."
Silloin tunsi hän taaskin hätäiset arat huulet huulillaan.
"Tuntuiko hyvälle?" sanoi nuorukainen matalaan; hänen äänensä oli hyvin ahdistunut.
"Tuntuu niin vaikealle, Pekka", sanoi Heinke hiljaa ja suruisesti, "että sallit vieraiden miesten suudella minua."
Silloin sulki hän hänet syliinsä ja painoi päätään hänen olkapäätään vastaan ja sanoi: "Heinke… Heinke!… minä pidän sinusta niin äärettömästi."
Silloin otti Heinke siteen silmiltään. Ja he irtausivat toisistaan ja katselivat vaiten yli peltojen ja niittyjen kohti kaukaista kapeaa metsän rantaa, jonka yllä lepäsi raskas sinisenharmaa pilviseinä. Ja aurinko, jota ei vielä näkynyt, kohotteli käsiään ja levitteli aseitaan pilvelle, pitkän säihkyvän miekan, ja keihään, joka oli kahdesti niin pitkä. Yliluonnollisen juhlallisina lepäsivät ne rusottavat välkkyvät aseet sinisenharmaan pilven yllä. Nyt kohosi se jo korkeammalle, nyt kohosi jo näkyviin sen kultaisen kilven reuna. Mahtavana yleni se metsän ylle. Valoa tulvi siitä, kullanpunaisena tulvahti se läpi sinisten pilvien, vuolahti ylös taivaan laelle. Alhaalla lepäsi hiljaisena ja avarana maa. He seisoivat ja katselivat.
Sitte palasivat he vaieten hiljaiselle tielle takaisin ja jättivät ylämaat ja tulivat tasaiselle viherjälle niitylle, joka välkkyili aamuauringon valossa.