"Sinun pitäisi nähdä, mitä minä näen. Vasemmalla ja oikealla haudasta seisoo suuria voimakkaita miehiä vanhantummissa, lyhyissä puvuissa, jalat karkeissa turkkitollukkaissa."
"Jatketaan rauhassa matkaa vaan", sanoi Heinke hiljaa nauraen, "minä en pelkää mitään. Ne ovat varmaankin esi-isiäni. Minä polveudun vanhasta täkäläisestä suvusta."
"Tuossa lähenee meitä yksi", sanoi nuorukainen hiljaa. "Kaunis, nuori mies. Minä luulen… kuule, Heinke… minä luulen, että se aikoo suudella sinua… Heinke."
Heinke pysähtyi ja sanoi raskaasti hengittäen: "Jos hän on nuori ja kaunis, niin antaa hänen."
Silloin tunsi hän jonkun käden hiuksillaan ja raikkaat huulet huulillaan.
"Meidän olisi pitänyt odottaa, kunnes olisi ollut kirkas päivä; tunnen itseni syylliseksi, Heinke. Nyt on vieras mies suudellut sinua."
He kulkivat vaieten edelleen. Kun he olivat nousseet kukkulalle, laski nuorukainen kätensä hänen vyötäisilleen. "Nyt tulee taaskin niitä joku", sanoi hän hiljaa. "Mitä pitää minun tehdä, Heinke? Pitääkö minun lyödä hänet maahan, vai saako hän suudella sinua?"
"Onko hän kaunis?" sanoi Heinke nauraen.
"Hieman hentorakenteinen", sanoi toinen, "mutta voimakas."
"Hieman ikäänkuin nuori poika vielä?" kysyi Heinke.