Hän pyysi sitä sentään niin vakavasti ja niin ystävällisen hartaasti, että Heinke hämillään suostui. Nuorukainen sitoi hänen silmänsä ja talutti häntä kädestä sitte.
"Minun jalkani kastuvat", sanoi Heinke, "ruoho on niin pitkää ja kosteata."
"Oh", sanoi toinen hiljaa, "älä siitä nyt puhu."
"Kummoinen ihmeellinen sinun äänesi on, Pekka."
"Ei se olekkaan mitään vähäistä", sanoi hän.
"Mikä ei ole vähäistä?" kysyi Heinke hiljaa.
"Sinun pitäisi nähdä, mitä minä näen: Me olemme tulleet liika varhain tänne; tämä niitty on vielä kokonaan yössä ja pimeässä."
"No niin… nyt ovat jalkani läpimärät."
"Oh, Heinke Boje", sanoi hän hiljaa, "älä nyt puhu jaloistasi! Katso ennemmin, ett'et kylmää sieluasi."
"Kuinka ihmeellinen sinun äänesi on, Pekka?"