"Mitä pitää minun sanoa?"
"Jotakin hyvää; olen sanonut sinulle niin paljon hyvää… kuule…
Heinke."
"Sinä olet yhdeksän kertaa viisaampi kuin minä, Pekka. Niin olet usein väittänyt. Jos siis tiedät jotakin, niin sano sinä."
"Minä tahtoisin kyllä sanoa jotakin, mutta en tiedä, kuinka minä alottaisin, enkä tiedä sitäkään, tahdotko sinä kuulla sitä."
Sitte kävivät he taaskin vaieten rinnakkain, molempien mielessä omituinen pelokas, levoton ja ahdistunut toivo. Aamutuuli puhalteli heitä vastaan ylhäältä ylämaalta.
Siinä oli kukkulalla, hiukan poikessa tieltä, aamuhämärän, ylävän tasangon keskellä mahtava jätinhauta.
"Katsos", sanoi nuorukainen, "tuolta ylhäältä, haudalta, voimme nähdä yli koko maan itäänpäin. Mitä arvelet: menemmekö sinne odottamaan auringon nousua? Katsohan, Volkmersdorffin yllä kajastaa jo aamurusko."
"Minä tahtoisin mieluummin aina mennä näin eteenpäin", sanoi Heinke, "aina vaan."
"Ei", sanoi hän. "Tule; me menemme tuonne ja odotamme aurinkoa…
Tiedätkö mitä… Sinun pitää saada nähdä sen ihanuus aivan yht'äkkiä…
Oi, annahan… Minä sidon sinun silmäsi…"
Hän ei tahtonut ja riisti nenäliinan hänen kädestään ja tuli surulliseksi, koska hän ajatteli, että koko tämä ihana yhdessä olo päättyisi vaan tyhjään kujeiluun. Mutta nuorukainen pelkäsi ainoastaan hänen kirkkaita tyyniä silmiään.