Sitte meni hän illalla, kun hän oli tehnyt ahkerasti työtä, levolle, ja makasi hetken, ja johtui ajatuksissaan Kai Jansiin. 'Ei', ajatteli hän, 'niin paljon kuin hänestä pidänkin, en tahtoisi sentään häntä miehekseni. Hän on minulle liika vakava ja liika levoton, minä häntä pelkään melkein.' Mutta kun hän sitte ajatteli, että tuo toinen ehkä huomenna suutelisi häntä, ja että sitte olisi iäksi ohitse ja mennyttä tuo vanha, suloinen ja salainen toivo, että hänestä joskus tulisi Kai Jansin vaimo, heittäysi hän yht'äkkiä tulisesti sivulle päin ja ratkesi katkeraan itkuun. "Minä pidän hänestä niin kamalan paljon; minä pidän hänestä niin paljon." Siten oli hän hetken suuressa tuskassa ja itki ja kaivautui ajatuksiinsa ja ajatteli tuota toista, että hän oli suloinen hieno poika, ja että hän piti hänestä paljon, hyvin paljon, mutta hän ei ollut vielä mikään oikea mies. Ja hän luuli, ett'ei hän voisi koskaan olla onnellinen.
Ennen aamunsarastusta oli hän jo ylhäällä, pukeutui nopeasti ja hätää, ja kapusi hiljaa portaita ylös herättämään häntä. Mutta kun hän koputti ovelle, aukaisi hän sen jo ja sanoi: "Odota hetkinen, Heinke! Tulen kohta." Eikä välittänyt mitään siitä, että oli paitahihasillaan. Silloin istui hän siksi aikaa pöydän reunalle ja katseli hiljaa nauraen häntä, kun hän oli olevinan hirveästi hädissään, levottomasti juokseli sinne ja tänne huoneessa, ja etsi yhtä ja toista, hän joka muulloin aina oli niin tyven, ja näppärän rauhallinen.
Sitte hiipivät he portaita alas, etteivät herättäisi äitiä. Ja sitte ulos.
Oli vielä ihan pimeätä ja valotonta; ilma oli ihan tyyni. Talot linnahaudan vierellä seisoivat mykkinä ja uneliaan näköisinä rivissään; niiden edessä seisoivat viherjöissä mantteleissaan, valkeat kynttilänsä käsissään, korkeat kastanjat. Ne seisoivat niin juhlallisen äänettöminä siinä ja laskivat nuo kaksi nuorta ihmistä ohitsensa. Nämä kulkivat vaieten rinnakkain, päät hiukan kumartuneina maata kohden, mies kevyesti ja tyyneesti, ikäänkuin kohden ihanaa päivää ja toimeliaaseen iloisenvirkeään elämään, tyttö hieman viivähtelevämmin, niinkuin naiset aina. Heidän takanaan heräsivät kastanjat eloon ensimmäisen aamutuulen suutelemina.
Kun he olivat jättäneet kaupungin taakseen, ja kulkivat ruusupensaikon tummanharmaassa varjossa, joka reunusti tietä, tarttui nuorukainen Heinkeä käteen ja heilutteli sitä edes- ja takaisin ja vihelteli. Mutta pian alkoi tuo tuntua hänestä liika yksitoikkoiselta, hän pujotti käsivartensa hänen käsivartensa alle ja kulki siten kuin nuorempi veli siskonsa rinnalla. "Kuinka kauan olemme nyt jo tunteneet toisemme?" kysyi hän. "Minusta on, kuin olisin tuntenut sinut jo seitsemän vuotta."
"Kauemmin jo!" sanoi tyttö.
"Tule, niin menemme tuota kapeaa niittypolkua. Onhan yhdentekevää, minne me menemme."
"Ihan yhdentekevää."
He kulkivat siinä keskellä syvää hiljaisuutta ja itsekin sanattomina tuota kapeaa tummaa polkua. Heidän edessään alkoi joku pieni lintu hiljaa livertää, pari kolme arkaa viserrystä; sitte sekin vaikeni taas.
"Kuule, Heinke", sanoi nuorukainen painostuneena, "sano jotakin."