"Minä en saa kyllikseni katsotuksi sinua", sanoi tyttö.
"Makaa ihan hiljaa, äläkä sano mitään".
"Sinä rakas, rakas ihminen! Kuinka rakas sinä olet!"
Siten olivat he kauan, ja ihmettelivät toisiaan, ja suutelivat toisinaan varovasti ja melkein juhlallisesti toisiaan.
Sitte nousivat he ylös, ja lähtivät käsikädessä kotimatkalle, suurimman osan matkasta ihan vaiti, mutta nyt he katselivat toisiaan käydessään, silmät kirkkaina ja vaieten; ja pitivät yhä toisiaan käsistä.
Kun he taaskin olivat ahtaalla pensaskujanteella, sulki nuorukainen taaskin hänet syliinsä ja suuteli häntä. Heinken kasvot olivat kohonneet punaisiksi, ja hänen tummanharmaat silmänsä välkkyivät. "Sinä olet sittekin mies", puheli hän onnellisesti hymyillen. "Älä suutu minulle, olen sen aina tietänyt". "No, ja nyt hellitä minusta. Sinä arvelet, että maailma kuuluu tänä aamuna sinulle yksin; mutta saattaa niitä olla toisiakin matkalla kukkuloille".
Silloin sopivat he matkaa jatkaessa, että he pitäisivät tämän kaiken salassa syksyyn asti, jotta he saisivat asua yhdessä niinkuin ennenkin. Ainoastaan äidille ja Volquardsenin vanhemmille puhuisivat he suurimmassa salaisuudessa siitä.
Kun he tulivat kotiin, seurasi Heinke häntä portaille asti. Kun Peter siellä ojensi hänelle kätensä — hän oli jo astunut ensimmäiselle portaalle — kysyi Heinke häneltä, äänessään ja koko olennossaan raskas vakavuus: "Pidätkö sinä minusta nyt?"
Hän ei sanonut muuta kuin "Oi… sinä!"… mutta katseli häneen niin tulisella ja uskollisella rakkaudella, että Heinke väistyi taaksepäin ikäänkuin olisi hänen ylleen vuodatettu onnen ja siunauksen tulva. Heidän oli niin vaikeata erottaa käsiään toisistaan.
Sitte meni hän kyökkiin ja valmisti päivällisen ja ajatteli työskennellessään: 'Kun nyt vaan saisin sanotuksi sen!' ja toivoi, että äiti pian tulisi, kun kyökissä oli niin ihanasti hämärää. Mutta hän ei tullut. 'No', ajatteli hän, 'hän siellä ylhäällä istuu samassa pulassa. Hän kirjoittaa vanhemmilleen'.