"Mutta me varromme vielä ennenkuin pidämme häitämme. Ainakin kaksi vuotta… Se on minustakin hyvin."
"Tietävätkö hänen vanhempansa sitte siitä jo."
"He eivät tiedä, mutta he aavistavat. Heillä ei ole mitään sitä vastaan."
"Mutta käykö päinsä, että hän jää meille nyt vielä?"
"Ainakin syksyyn… Ja sitä pyydän äiti, ett'ei kukaan saa tietää tästä mitään, ei edes Anna, ja ett'ei sinulla ole mitään sitä vastaan, että menen hänen luokseen niinkuin ennenkin, joka päivä puoleksi tunniksi. Me olemme molemmat järkeviä ihmisiä, ja tiedämme itse, mitä saamme tehdä, ja mitä olla tekemättä. Muuten en kestä sitä…"
Ja niinpä vei hän hänelle kahvit niinkuin ennenkin.
Mutta se oli sentään nyt toista. Aivan toista.
Kahvi unohtui juomatta ja kuvat katsomatta. Heillä oli kummallakin tointoisessaan kaunein kuva katsottavana. Peter istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kumartui häntä kohden, joka polvistui hänen edessään, ja silitteli hänen hiuksiaan ja suuteli häntä, ja sanoi uudelleen ja uudelleen, kuinka hän piti hänestä, ja kuinka rakas hän oli hänelle; ja tyttö katseli tarkkaavasti kirkkaine silmineen ylös häneen ja kuunteli. Sitte veti hän hänet ylös luokseen ja hän istui hänen sylissään. Ja kun hän istui siten, ei hän estänyt häntä kun hän katseli ja iloitsi hänen nuorista jäsenistään. Ei hän estänyt. Hän ainoastaan rukoili hiljaa: "Ole järkevä".
Silloin iloitsi nuorukainen, että hän oli saanut itselleen niin kauniin ja niin aistillisenkin naisen, ja kiusotteli häntä: "Sinun sisaresi ja sinä,… te olette totta tosiaankin suurekasta ylpeätä väkeä. Ei kenkään tohtinut käydä teihin käsiksi. Kun tuo ankara mahtava Lau kosi siskoasi, hykähteli hän joka jäsenessään… se on totta… sen on hän itse kertonut minulle! Mutta minä… minä… o… leikkien vaan!! Ja minä olen poika… 'Pekka, olet poika vaan!'"
Silloin painautui Heinke lähemmälle häntä: "Et ole mikään poika; olet minun rakas mieheni".