Eräänä semmoisena iltana tapahtui se, että hän laski valloilleen hänen hiuksensa ja katseli niitä kauan suloisessa ihastuksessa. Sitte tarttui hän lujasti häntä kumpaankin käsivarteen, ja hänen silmänsä olivat kuumat ja vakavantotiset, kun hän pusertuneella äänellä sanoi: "Ei ole hyvä meille kahdelle, Heinke… että meidän vielä vuosia täytyy odottaa häitämme".
Heinke katsahti häneen tummenevin silmin: "Minä luulen myöskin,
Peter… ett'ei se ole hyvä".
"Jos sinä tahdot olla kovin säästäväinen, ja tahdot elää ihan yksinkertaisesti ja hiljaisen vaatimattomasti kanssani, niin voisimme ehkä viettää häämme keväällä".
Heinke leikki hänen kellonvitjoillaan ja loi katseensa alas. "Kauhean mielelläni tahtoisin minä… Katsohan… näes!… minä olen tarpeeksi vanha. Minä olen kahdenkymmenen kahden… Sinussa on syy kaikkeen, Pekka. Olin niin tyyni, viisas tyttö".
Silloin sopivat he, että he alkukeväästä viettäisivät häitään.
Silloin tulivat he taaskin hiukan rauhallisemmiksi, puhuivat paljon pienistä valmistuksistaan, ja kuinka he asettuisivat asumaan; ja sopivat siitäkin, mikä olisi molempain ensimmäisten lasten nimi.
Niinpä kypsyi Heinke Bojesta näinä kolmena kesäkuukautena nainen, ja hän unohti Kai Jansin.
KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Näihin aikoihin tuli Pe Ontjes eräänä päivänä vaimonsa puheille, joka otti lapsensa, joka jo oli tullut terveeksi taaskin, kehdosta syliinsä, ja sanoi hänelle: "Kuule Anna, minä luulen, että minun täytyy ottaa osaa Dusenschönin uutisrakennukseen. Se on erinomaisen kannattava yritys".
Anna katsoi ylös lapsestaan ja katsahti säikähtyneenä häneen: "Pe Ontjes", sanoi hän, "älä tee sitä! Suostun kaikkeen, mihinkä omasta alotteestasi ryhdyt, vaikka se sitte näyttäisi kuinkakin uhkarohkealta, mutta tuon ihmisen kanssa älä ryhdy asioihin".