"Mutta meidän asiamme riippuvat toisistaan!" sanoi Pe Ontjes, jo äkeänä hänen sitkeästä vastarinnastaan. "Ostajamme ovat samat: ensin tulevat ne minun luokseni, sitte hänen. Jos varttuu ja vaurastuu hänen liikkeensä, varttuu ja vaurastuu minunkin liikkeeni".
Anna pudisti itsepintaisesti ja taipumattomasti päätään: "Jos sen teet, niin olemme mennyttä väkeä".
"Mennyttä?" sanoi Pe Ontjes, "mitä sinä sillä tarkoitat?
Toimeentulommeko?"
"Niin", sanoi Anna, "ja…"
"No… ja?" sanoi Pe Ontjes.
Hän sulki huulensa tiukkaan yhteen ja hänen silmänsä tummenivat synkeistä ajatuksista: "Luottamukseni sinuunkin on mennyttä. Dusenschön on huono ihminen."
"Sinä olet ainoa ihminen koko Hilligenleissä, joka sanot siten."
"Se ei ole totta. Vanha Thoms Jans ei usko häneen, eikä maalari Straten, eikä puuseppä Claussen. Ja on muitakin semmoisia järkeviä ihmisiä. Ja vaikka olisinkin ainoa, niin olenkin ainoa sitte. Minä… minä en juosta lönkötä toisten jälissä."
"Teillä Bojeilla on kaikilla eräs sydänvika." sanoi Pe Ontjens. "Te sairastatte sydämen kylmyyttä."
Anna löi kätensä yhteen ja sanoi suuressa tuskassa: "Pe Ontjes! Minäkö kylmä! Vieraille ihmisille, niin! Mutta sinulle ja lapselleni? Minäkö kylmä!" Ja hän otti lapsen syliinsä, ja suuteli tulisesti uudelleen ja uudelleen sen rintaa ja itki.