Silloin palasi Pe Ontjes kirjoitushuoneeseensa.
Hetken perästä tuli Anna sisään ja sanoi hillityllä äänellä: "Pe Ontjes, sinä olet leijona; etkä saa sinä mennä ketun kanssa saaliinjaolle. Se on vanha sanantapa."
Mutta Pe Ontjes oli nyt kokonaan vastahakoinen. "Mitä uskaltamista siinä on? Hän ja minä voimme milloin tahansa taas erota toisistamme."
Nyt leimahti viha Annassa taaskin: "En tahdo, että sinä kulet
Dusenschönin talutusnuorassa, ja siihen sinä joudut. Kulet jo siinä."
Pe Ontjes naurahti pilkallisesti.
"Jos minulla on noin suurekas mies, niin tahdon minä, että hän on voimakas ja itsenäinen, muuten häpeän minä. Olen kauan jo hävennyt ja minä en tahdo hävetä." Hän polki jalkaa lattiaan ja itki. "Minä en tahdo hävetä. Minä en voi elää, jos minun täytyy hävetä."
"No mene sitte", virkkoi Pe Ontjes kuivakiskoisesti, "ja häpeä."
Silloin kalpeni Anna koko kasvoiltaan ja sanoi; "Oh! Tuoko nyt on Hilligenleitä!" ja kääntyi poispäin. Kynnyksellä kääntyi hän vielä taakseen ja sanoi melkein peloittavalla, rajulla itsensä hillitsemisellä: "Sinä päivänä, jona sinä antaudut yksiin asioihin Tjark Dusenschönin kanssa, lähden minä lapsineni äitini luokse, ja istuudun kutomakoneen ääreen. Minä rakastan sinua, niin että olen ikäänkuin aisteiltani, siksi tahdon että pidät kunniassa minua."
Sen sanottuaan lähti hän.
Kului kolme kolkkoa viikkoa.