He eivät puhuneet sanaakaan keskenään. Anna hommaili makuukammarissa ja istui tuntikausia vuoteensa reunalla lapsikehdon ääressä ja kaivautui tuskaansa. Hänen miehensä vietti päivänsä kirjoitushuoneessaan ja varastohuoneessa, ja makasi yöt kapeassa vuoteessa ylhäällä pienessä vinttikamarissa, eikä saanut levottomalta omaltatunnoltaan unta silmiinsä; hän mietti sitä, että Anna arvostelussaan Dusenschönistä sittenkin voi olla oikeassa, mutta että hän ei enää voisi peräytyä hänen edessään, koska hän sillä tapaa voisi menettää arvonsa hänen silmissään. Toisinaan voihki hän tuskissa, että hän sittenkin ehkä oli joutunut niin vaikeasti harhaan, toisinaan kaipasi hän tulisesti vaimonsa läheisyyttä. "Armahtakoon", ajatteli hän, "kuinka ihana hän oli, kun hän lausui viimeiset sanansa; ja kuinka liikuttava, kun hän ratkesi itkemään." Siten kidutti hän itseään ja ajatteli: "Mitä pitää minun tehdä! Jos ajattelen yhtäänne, ja jos ajattelen toisaanne, kaikki yhtä mahdotonta." Ja hän muuttui katkeraksi ja äreäksi ja epäluuloiseksi kaikille ihmisille, ja hänen voimakas rauhallinen sielunsa kitui alakuloisena ja sairaana kuin pimeän luolan pohjalla.
Vähän toista viikkoa jälkeenpäin matkusti Tjark Dusenschön Berliiniin ja otti pormestarin ja tukevan neuvosmies Suhlsenin mukaansa, näyttääkseen heille kattopahvitehdastaan. Muutaman päivän perästä palasivat pormestari ja Suhisen takaisin kasvot punakkoina viinistä ja kertoivat klubilla suurista tehdasrakennuksista ja mahtavasta liikkeestä, jonka he olivat saaneet nähdä. Tjark Dusenschön oli jäänyt vielä muutamaksi päiväksi Berliniin, jossa par'aikaa oli eräs elintarpeiden näyttely; ja oli siellä kutsunut kokonaisen komppanian sotaväkeä nauttimaan hänen tehtaansa tuotteista: kinkkuja ja hernemakkaraa.
Perjantaina ilmoitti Heine Wulk lehdessään: "Kunnioitettava kansalaisemme ja kaupunkimme asukas Herra Dusenchön on erään sähkösanoman mukaan, jonka vastikään olemme saaneet, saanut tunnustuksena erinomaisista tehdastuotteistaan laakeriseppeleen. Tämän menestyksen jälkeen on herra Dusenschön varmasti ryhtyvä suunnittelemaansa suureen täkäläisen liikkeensä laajennukseen; ja kaupunki varmaankaan ei ole vitkasteleva oijentaa hänelle avustavaa kättään. Voinemme muuten juorua, että herra Dusenschön lauantaina iltajunalla palaa takaisin Hilligenleihin."
Lauantaina tulikin Tjark Dusenschön. Pormestari, neuvosmies Suhlsen ja muutamat klubbin jäsenistä olivat asemalla vastassa. Heine Wulk ja Jan Friech Buhmann seisoivat autuutta ja onnea säteillen hieman syrjempänä, ja katselivat Tjark Dusenschöniä, joka todella kantoi laakeriseppelettä käsivarrellaan. Asemahuoneen ulkopuolella, kun hän tuli portaita alas, oli häntä vastassa käsityöläisten lauluseura, jonka ravintoloitsija Birnbaum oli koonnut paikalle ja joka lauloi laulun: "Kennst du das Land?" Tämä laulu ja "Heil dir im Siegerkranz", olivat ainoat, joissa oli puhetta laakeriseppeleistä; he olivat valinneet edellisen. Joku satakunta väkeä, joka oli kerääntynyt puitten varjoon, kohotti heikon eläköön. Hilligenleiläiset olivat vielä hieman tottumattomia tuommoisissa julkisissa suosionosoituksissa. Tjark Dusenschön asteli vakava huolekas ilme kasvoillaan väkijoukon keskitse, ja ihmiset sanoivat: "Niin, hänellä on miettimistä… nyt… ei se ole mikään vähäinen asia!"
Katkeroitunut mieliala, jossa Pe Ontjes oli, valitsi nyt uhrikseen Tjark Dusenschöninkin. Hän piti laakeriseppelettä joka tapauksessakin, mutta varsinkin makkaratehtailijalle annettuna, hyvin hullunkurisena.
Sunnuntai-aamuna seisoi hän tässä mielialassa ovensa edessä, kun sattumalta vanha Suhlsen meni siitä ohitse, ja jäi muhkeana seisomaan siihen, ja rupesi suurin rehentelevin sanoin puhumaan Tjark Dusenschönin matkasta. Silloin kysyi Pe Ontjes, ainoastaan keskeyttääkseen hänen sanatulvaansa: "Mitä tarkoittaa se, kun Heine Wulk kirjoittaa: 'että kaupunki varmaankaan ei ole vitkasteleva oijentaa hänelle avustavaa kättään?'"
Silloin astui tuo vanha pölkkypäinen tyhjäntoimittaja ja kehastelija lähemmäksi häntä ja sanoi, että asia oli tämmöinen:
"Herra Dusenschönillä oli kyllä omaisuutta itsellään riittävästi, jotta hän voisi rakentaa uudisrakennuksen ja koneetkin; mutta tämä omaisuus ei toistaiseksi ollut käyttövapaana. Nyt aikoi maistraatti ehdoittaa, että kaupungin säästöpankki myöntäisi tehtaalle kahdensadantuhannen markan lainan, jonka vastineeksi pankki saisi vastaavan määrän osakkeita kattopahvitehtaassa. Mehän, pormestari ja minä, olemme tarkalleen tarkastaneet tehtaan, ja tunnemme sen liikkeen. Se on komea kaksikerroksinen rakennus, jolla on mahtava savupiippu ja kuuluu siihen kolme työväenasuntorakennusta; kaikki ovat parhaassa kunnossa, ja työ täydessä käynnissä. Osakkeiden arvo ei tosin ole merkitty pörssissä, mutta niiden arvon takaa sentään koko tehtaan erinomainen tila, ja sen lisäksi vakuutti meille sitä eräs arvossapidetty berliniläinen liikemies; ja muutenhan: herra Dusenschönin persoonallisuus, hänen toimintakykynsä ja neronsa takaavat vaikka minkä summan".
Tämän viimeisen lauseen oli pormestari keksinyt, jo kolmen kuukauden ajat oli se singahdellut klubbissa, ja oli sitä soitettu jokaisen oudon korvaan.
Mutta Pe Ontjesiin, pimeän luolansa pohjalla, ei lauseen loistokkuus tehonnut: "Mutta se on vasten säästöpankin sääntöjä", sanoi hän.