"Katsos!" sanoi ukko ja osoitti piipullaan muurin suuntaa. "Katsohan!
Sehän pujottelee kummallisen nelikulmaisesti tuossa mäntyjen lomitse…
No, nyt tiedän ainakin minä, kuinka asiat ovat…"
"Oh!" sanoi Pe Ontjes halveksivasti.
Ukko vaikeni taaskin ja veteli sauhujaan. "Tiedätkö", virkkoi hän sitte, "tiedätkö… Jos siellä on joku työmies Hilligenleissä, joka on asunut siellä neljäkymmentä vuotta, ja tahtoisi lainata lapsensa kouluutukseen, tai johonkin muuhun hyvään tarkoitukseen, sata markkaa, niin saa hän juosta Pontiukset ja Pilatukset, eikä saa vaan. Mutta tulee sitte ensimmäinen paras hulttio ja huijari ja sanoo, että hänellä on jossakin Berlinin takana puol' miljoonaa hietikossa, niin hänelle lahjoitatte koko Hilligenlein ja Hilligenlein hyvän nimen ja maineen päällepäätteeksi."
Pe Ontjes seisoi ja vihelteli, ja piti ajatuksissaan puheita muutamille henkilölle, Tjark Dusenschönille, pormestarille, Anna Bojelle, pitipä Pe Ontjes Laullekin.
"Vieläkö istumme kauankin tässä?" sanoi ukko.
Pe Ontjes näki erään miehen tulevan läpi metsän ja kohotti ääntään:
"Sanokaas, onko tässä joskus ollut joku kattopahvitehdas? Kuinka?"
"Ei ole!" sanoi mies… "Mutta siitä piti ehkä tulla."
"Sanokaahan", sanoi Pe Ontjes, "tunnetteko ehkä Tjark Dusenschönin? Hän on ryhdiltään ja sääriltään kuin kaartilainen, mutta pää on kuin kuorittu juurikas, ja on mies sitä mukaan sisältäkin."
"Ohoh", sanoi mies, "semmoista en minä ole vielä elämässäni nähnyt."
Silloin palasivat he takaisin asemalle, ja istuivat siellä kolme tuntia auringonpaisteessa ja tuulessa eräällä vallilla, joka sentään oli oikea valli. Ukko veteli sauhujaan, ja esitti valaisevia vertaustapauksia, puhui Goliathjättiläisestä, joka oli hieman hidas järjenjuoksultaan, ja vanhasta pormestari Elistä ja pitkästä Absalomista, joka jäi riippumaan tukastaan. Pe Ontjes kuunteli. Toisinaan naurahtikin hän. Hän ajatteli sitä kunniakasta rauhaa, jonka hän nyt tekisi Anna Bojen kanssa.