Oli jo myöhä iltapäivä, kun he taaskin olivat takaisin kaupungissa, ja Pe Ontjes pysähti seisomaan erään mahtavan rakennuksen eteen. "Odotahan hetkinen tässä", sanoi hän ukolle. "Tässä on rakennusministeriö. Minä käväisen hiukan kuulemassa, olisiko mitään tehtävissä satamavirralle ja koko Hilligenlein hyväksi."
Hän vietiin huoneeseen, jossa hän suureksi kummastuksekseen tapasi erään ystävällisen harmaapäisen maamiehensä, joka perinpohjin kyseli häneltä kaikkea, ja lopulta laski hänet puheiltaan merkitsevällä päännyökkäyksellä. Kun hän palasi takaisin, seisoi ukko liikkumatonna samalla paikalla, minne hän oli hänet jättänyt, aivan seinämällä, kädessään sammunut piippu, ikäänkuin ainoana ystävänä ja tuttavana tuossa vieraassa maailmassa. Siten seisoi hän ja katseli silmät syvinä ihmisvirtaa.
Kun he taittivat Fredrikinkadulta ja tulivat kaupungin koilliskulman kolkoille, suorille kaduille, alkoi heidän mieltään painostaa.
"Mutta katsohan!" sanoi ukko. "Kun seisot Hilligenlein rantavallilla, niin mitä näet? Näet maata ja hiekkaa, näet merta vaikka Englantiin asti, ja sen yllä taivaan niin avaran, että sinua alkaa peloittaa. Mutta katsohan täällä ympärillesi: mitä näet sinä? Pitää pään olla umean ja raskaan, tai pitää ihmisellä olla yllään uhkaamassa rautainen ruoska, muuten ei voisi asua tämmöisissä kivilouhoksissa."
Kun he taittivat kadulle, jonka varrella Kai Jans asui, seisoi siellä katukäytävillä ja porteissa suurempia ja pienempiä ihmisryhmiä, jotka puhelivat vilkkaasti keskenään. Joukko puolkasvanutta nuorisoa samosi pitkässä jonossa äänekkäästi jutellen kapakkoja kohden toisessa päässä katua, naisia nojautui siellä ja täällä ulos ikkunoista, rappuportailla seisoi kalpeita lapsia, jotka vakavin pikkuviisain katsein kuuntelivat vanhempien puhelua. Poliisien kypäriä välkkyi jossain kauempana.
Ukko pysäytti erään nuoremman työmiehen, joka, silmät maahan luotuina, kulki tietään, ja kysyi, mitä se merkitsee, ett'eivät kaikki ole töissään. Mies ei ymmärtänyt alasaksaa ja katsahti Pe Ontjesiin. Tämä toisti kysymyksen. Silloin kertoi työmies outomurteisella saksallaan, että kaikki nuo miehet ja hän itsekin olivat erään suuren kattilatehtaan työväkeä, ja että he olivat lakossa.
"Minkätähden olette tehneet lakon?"
"Sanoakseni sen lyhyesti: isäntämme yrittää kieltää meitä pitämästä omaa uskoamme; hän ei tahdo sallia, että julkisesti tunnustaisimme, että kuulumme työväenpuolueeseen."
"Vai siten!" sanoi ukko ja räpäytti silmiään. "Hän arvelee siis, että hän heikolla sanallaan voi pidättää suuren ajan, joka ehdottomasti ja aina pyrkii eteenpäin." Ja hän kohotti etusormeaan ja räpäytti taaskin silmiään ja sanoi leikkisästi: "On vaihtuva elämän kirjava kaapu".
Työmies hymyili: "Sen on Goethe sanonut".