"No", sanoi Pe Ontjes, "nyt pitää meidän jatkaa taas".
He löysivätkin oikean numeron, ja kapusivat kapeita, pimeitä ja likaisia portaita ylös kolmanteen kerrokseen.
"Vieläkö ylemmäksi?" sanoi ukko. "Kuuletko, mitä hälinää ja rähinää sieltä kuuluu?"
"Siellä ei tunnu kaikki olevan oikein", sanoi Pe Ontjes ja jatkoi verkalleen kapuamista.
Ylhäällä olivat vasemmalla ja oikealla asuntolaisten ovet auki. Asunnosta vasemmalla kuului valittavaa naisääntä ja puhetta. Toisessa ovessa seisoi keski-ikäinen työmies; hän pidätti vaimoaan käsivarresta ja sanoi: "Miksi tahdot mennä näkemään kurjuutta siellä? Et saa unta kolmeen yöhön."
"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyi Pe Ontjes.
"Oh…" sanoi mies, "täällä asuu eräs vanha isoäiti, sen poika oli huono ihminen ja kuoli kuritushuoneessa. Hän kasvatti hänen molemmat lapsensa, omat lapsenlapsensa, jotka nyt ovat noin viiden- ja seitsemäntoista vanhoja. Nyt näki vanhus, joka on hyvin oikeuttarakastava ja kunnollinen nainen, että molemmat lapset väkisinkin tahtoivat antautua isänsä teille. He olivat työssä oppipoikina eräässä pajoistamme. Niinpä ei heillä ole näinä päivinä ollut työtä ja ovat juopotelleet ja harjoittaneet vallattomuutta erään pienen tytön kanssa ja kehuneet siitä isoäidilleen. Sitä ei hänen vanha mielensä kestänyt. Hän on oikeuttarakastava, kunnollinen nainen ja mailta kotoisin, jossa semmoisista asioista ei tiedetäkkään. Hän on vasta kahdeksan tai kymmenen vuotta sitten tullut tänne mailta. Lyhyesti: kun pojat tänään iltapäivällä heräsivät humalastaan ja vaativat kahvia, sekoitti hän siihen vahvan annoksen rotanmyrkkyä. Nyt ovat he molemmat kuolleet. Poliisi tulee kai kohta paikalle."
Hän meni sisään vastapäätä olevasta ovesta, ja sanoi naisille, joita tungeskeli kapeassa pimeässä käytävässä: "Tehkää tilaa!" ja he näkivät sisään huoneeseen.
Siellä makasivat köyhännäköisessä puolipimeässä huoneessa lattialla pöydän vieressä nuo molemmat pojat, ryysyisissä puvuissa, jäsenet kuolonkouristuksista väännyksissä, kasvot sinervänkalpeina, ja vaahtoa suissa; ikkunan ääressä seisoi vanha, laihahko, raskaan maatyön kyyristämä isoäiti siistissä puvussa, ja silitteli laihoilla käsillään esiliinaansa suoraksi ja sanoi kummallisen tyyneellä yksitoikkoisella äänellä, ikäänkuin keräjäkirjuri, joka jo kymmenettä kertaa lukee samaa pöytäkirjaansa: "Heidän isänsä tuli neljänkymmenen vuoden vanhaksi, ja on viisitoista niistä viettänyt rautaristikkojen takana. Seitsemätkymmenet on hän tehnyt onnettomaksi pahoilla teoillaan, seitsemät tuhannet pahoilla sanoillaan. Samallaisiksi aikoivat nämä kaksikin… Eikö poliisi jo tule? Minä olen vanha jumalaapelkääväinen nainen, ja minun täytyy tietää, mitä teen."
Hän kohotti taaskin päätään, ja näki nuo kymmenkunta ihmistä, jotka tungeskelivat käytävässä, ja sanoi kuin itselleen puhuen: "Minä en pelkää, mitä ihmiset sanovat… Ainoastaan sitä pelkään, mitä Kai Jans sanoo."