"Lähde sitte!" sanoi työmies hyväsävyisesti ja antoi kätensä hänelle.
"Mitä sydän ei käske, sitä ei pidä tehdä. Mutta älä unohda meitä."
Silloin lähti hänkin.
Silloin pakkasi Kai Jans kokoon, mitä hän tahtoi ottaa mukaan, maksoi isäntäväelleen heidän saatavansa ja lähti noiden kahden mukana pois. Hänen isäntäväkensä seisoivat ovessa alakuloisina ja painostuneina.
Oli jo ilta ja työt loppuneet, kun he jättivät koilliskaupungin ja tulivat Invalidikatua pitkin. Tuhannet työmiehet, vaimoja ja lapsia ja kuormia täytti kadun. Toisinaan näytti se kuin hämmennyksiin joutunut hajaunut sotajoukko, joka oli järjestymässä; sitte vilisi se taas kaikki sekaisin, ilman mitään tarkoitusta ja päämäärää; kummallakin puolella seisoivat nuo korkeat jyrkät seinämuurit, ja rutistivat ja murskasivat tuon alinomaisen virran. Lännessä, korkeassa kaukaisuudessa hohteli vapaalla avaralla taivaalla illan pyhä rusko.
Kai Jans näki, kuinka hänen isänsä pysähtyi ja ihmetellen katseli tuota mahtavaa, ihmiseloa täynnä olevaa kuvaa edessään, ja sanoi alakuloisen suruisasti: "Noitten tuhansien joukossa ei ole sataakaan, jotka tietäisivät, mikä on elämän oikea tarkoitus ja sisältö. Katsokaa, tuota ruskoa taivaalla! Kuinka kaukana olemme me Jumalasta ja luonnosta, ja kuinka kaukana siis onnestammekin."
He menivät taaskin Fredrikinkatua alas, söivät hiukan eräässä ravintolassa ja istuivat sitte kauan ja alakuloisina. Kun he tulivat ulos taaskin, oli jo yö.
Puolta tuntia myöhemmin istuivat he jo junassa ja matkustivat läpi yön Hampuria kohden. Ukko istui vaunun nurkassa, ikäänkuin olisi joku sysännyt hänet siihen, ja poltteli, mutta vähitellen herpponi käsi, joka piti piippua, polvea vastaan, ja pää nyykistyi uneliaana rinnalle. Pe Ontjes makasi pitkänään penkillä ja väitteli unissaan Tjark Dusenschönin ja Hilligenlein kaupunginedustajain kanssa, eikä välittänyt vihastuksessaan lainkaan siitä, että Anna Boje hymyilevin silmin yhtä päätä ravisteli häntä niin, että koko hänen ruumiinsa turjui edestakaisin.
Kai Jans istui ja tuijotti eteensä ja kidutti ja kiusasi itseään muistelemalla viimeisten viikkojen tapauksia, jotka niin syvästi olivat järkyttäneet hänen mieltään, ja ajattelemalla kaikkea turhaa kaivelevaa mietiskelyä ja etsiskelyä, johonka hänen mielensä oli uppounut jo lapsuuden päivistä asti, ja ajatteli sielussaan: "Kaikki on mennyttä, kaikki turhaa, tarkoituksetonta. Mitä aiot tehdä nyt? Jätätkö maailman ja elämän, vai jatkatko elämääsi tylsänä ja pimeänä? Mutta ethän voi kumpaakaan. Niin, mitä siis? On vielä kolmas mahdollisuus! Voi ihminen tulla mielipuoleksi! Tule mielipuoleksi! Mielipuoleksi! Mielipuoleksi, ihminen! Astu Hampurissa junasta, ja sano ihmisille asemalla ja kaduilla: Ihmislapset, miksi niin levottomia ja miksi niin hätäisiä? Miksi ovat kasvonne niin huolten uurtamia? Miksi ovat lapsenne niin kalpeita ja vakavia, miksi eivät he mene ja leiki metsäin rintamilla? Miksi vaivautuu ja kamppailee nuorisonne, ja miks'ei kanna se kukkaseppeleitä päässään? Miksi asutte niin tungoksessa kaamean pimeissä rakennuksissanne? Miksi ovat vankilanne ja houruinhuoneenne niin suuret? Miten on laitanne? Oletteko mielipuolia? Ettekö tiedä siis, että koko maailma ylt'ympäri Hampurin on pyhä ja autuas? Katsokaahan toki ympärillenne, aukaiskaa silmänne! Ettekö näe: Ylt'ympärillänne… kaikkialle pyhää maata?…" Mutta kun hänen sielunsa siten ehkä kokonaisen tunnin, juopuneena ja sekaisin hädän kovasta ja ankarasta juomasta oli vaeltanut tuon peloittavan syvänteen partaalla, sääli luonto häntä ja salli hänen vaipua syvään uneen. Ja unissa näki hän valoisan ystävällisen kuvan.
Tuli lentäen lintu, suuri ja valkea, pitkä kuin haikara, mahtavasti mutta lempeästi suhisi sen siipien havina, se puhui hänelle: "Istuudu selkääni, näytän sinulle jotain ihanaa, joka on ilahuttava sinua." Ja samassa, kun hän oli istunut sen selkään, heräsi hänessä vapahtunut ja iloisesti odottava mieli, ja pian, kun he lensivät yli maiden ja merien, kuin olisivat ne peltoja ja lammikkoja, tulivat he eräälle metsäiselle, korkealle vuoriharjanteelle, ja laskeusivat sen laelle. Ja hänen saattajansa sanoi: "Näetkö?" Ja kun hän katsahti ylös, näki hän avaran metsäisen maan, joka aaltoili mataloiksi kukkuloiksi, sen yllä leijaili raikas heleä ilma kuin Jumalan hengitys, ja siellä täällä metsien reunamilla hymyili auringonvalossa puutarhojen keskellä muhkeita taloja, puutarhoissa käyskeli ihmisiä, voimakkaita, joilla oli sädehtivät puhtaat silmät ja joiden otsilla asusti tyyneet korkeat ajatukset. Kun hän siten yhä katseli sinne alas eteensä, vaipuneena ihanaan iloiseen mietiskelyyn, kuuli hän jonkun äänen vieressään, ja katsahti hämmästyneenä ylös ja tunsi vanhan omituisen merimiehen, jonka seurassa hän kerran kuusitoista vuotta sitten oli tehnyt kolmipäiväisen matkan Vancouverista sisämaahan; ja nyt huomasi hän, että maakin, jonka hän näki edessään, oli sama kuin silloin: "Katsos", sanoi ukko, "sinun täytyi kerta saada nähdä 'pyhä maa', koska niin hartaasti ja sydämesi pohjasta olet sitä ajatellut ja etsinyt." Samassa katosi kuva.
Hän ei ole sitä sitten enää ikinä nähnytkään, ei valveilla eikä unissa. Mutta tämä näky oli niinä lyhyinä vuosina, jotka hänellä enää olivat jäljillä, salaisena vahvistuksen ja rohkaisun lähteenä hänellä.