KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Kun nuo kolme iltahämärissä — kuu yleni juuri taivaalle — saapuivat Hilligenlein asemalle, tuli Pe Ontjesin puheille kohta rakennusurakoitsija Claussen ja maalari Straten sekä pari muuta nuorempaa liikemiestä, jotka olivat virkeitä miehiä ja pysyttäyneet erillään vanhemmista ja koko klubbihommista, ja kysyivät salaa häneltä, missä hän oli käynyt. Hekin olivat tähän asti, kuten Pe Ontjeskin, ainoastaan vähän välittäneet kaupungista ja sen asioista, ja puuhanneet ainoastaan omassa liikkeessään ja perheensä eteen; mutta eilisestä asti olivat hekin käyneet levottomiksi.
Silloin kertoi Pe Ontjes heille kaiken.
"Siinäpä sitä ollaan!" sanoivat he. "Ja hän on aavistanut, että sinä olet hänen jäljillään, ja on tänään jo saanut säästöpankin suorittamaan itselleen rahat."
"Missä hän on?" sanoi Pe Ontjes.
"Hän on klubbissa, ell'ei hän jo ole livistänyt teihinsä."
"Minä menen klubbiin", sanoi Pe Ontjes ripeästi. "Etsikää te häntä muualta." Hän katsahti ympärilleen kadulle. "Meidän pitää saada väkeä hakemaan häntä. Missä on ihmisiä?"
Joukko naisia ja lapsia ja muuta väkeä meni juosten ohitse alas katua satamaa kohden.
"Mikä nyt on?" kysyi Kai Jans.
"Niin", sanoivat toiset, "mikähän nyt lienee hommassa? Näimme äsken jo muutamain ihmisten salavihkaa ja ikäänkuin suunniltaan rientävän satamaa kohden."