"Katso nyt", sanoi Pe Ontjes. "Katso nyt!"
Suuri joukko humalaisia miehiä oli ottanut puusian klubbin pöydältä, ja kiinnittänyt sen pitkän tangon nenään, ja kantoivat sitä nyt kirkkaassa, ihanassa hiljaisessa kuunvalossa, ja röhkivät. Siinä oli joukossa harmaapäitä miehiä, muutamia klubbin jäseniäkin. Ne, jotka seisoivat hiilivarastohuoneen varjossa hyökkäsivät esiin ja liittyivät heidän kanssaan suureksi meluavaksi joukoksi, joka täytti koko asemahuoneen edustan.
"Näes", sanoi Pe Ontjes, ja osoitti kädellään joukkoa kohti: "Tuossa on Hilligenlei!… Tuossa on koko kansamme ja koko ihmiskunta. Tuossa sen näet!"
"Oi", sanoi Kai Jans oudolla äänellä ja tarttui häntä käsivarteen, ikäänkuin olisi hän kaatua. "Sinä, rakas Pe Ontjes! sinä olet yksinkertainen vilpitön ihminen; mutta sinä seisot lapsesta asti… niin varmasti jaloillasi elämässä…
"Poikaseni!" sanoi viljakauppias Lau hämillään: "Minäkö… varmasti?… Anna Boje ja minä, me huojumme kahtaanne vihan ja rakkauden aallokossa… Meiltä puuttuu, kuten kaikilta ihmisiltä: peräsin ja kompassi".
Silloin hellitti Kai Jans hänen käsivarrestaan, ja sanoi alakuloisesti, ja näki kuinka hänen sieluaan puistatti kammostus: "Yksikään ihminen ei tiedä mitään! Ei mitään pyhää maata! Ei mitään Jumalaa! Kaikki sekaisin! Sekaisin!"
KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Seuraavana aamupäivänä riensi Pe Ontjes Heinken luo, ja kertoi hänelle, että Kai Jans oli tullut; lupasi hänelle vanhan kultakoristeen, joka kuului hänen äidilleen ja sanoi: "Sinä olet viisas ja kaunis tyttö, ja olet hänen ystävänsä. Minä en ole tarpeeksi viisas hänelle, ja Anna muuttuu kohta tylyksi ja jyrkäksi. Mene sinä ja lohduta häntä."
Silloin ajatteli Heinke: 'Sepä sattuu hyvin, että tuolla toisella juuri on neljän viikon loma, ja on poissa: niinpä voin omistaa koko aikani tuolle rakkaalle, raukalle ihmiselle. Minunhan on niin helppo lohduttaa, koska olen onnellinen. Oi, armas Pekka!' Ja hän meni äiti Laun luoksi, ja sai toimeen, että koriste annettiin hänelle nyt jo kohta, poimi puutarhassa vielä yhden punaisen neilikan, ja pisti sen vyönsä alle. Ja lähti pitkään rakennukseen.
Kai istui tuvassa saman pyöreän pöydän ääressä, jonka ääressä kaikki Jansit olivat kastetut, ja jonka ääressä he kaikki olivat syöneet, ja ahertaneet koulutöittensä parissa, ja tuijotti sameissa hautovissa ajatuksissa ulos merelle. "Tule", sanoi Heinke, "niin menemme ulos vallille".