'Sen on tehnyt Pekka', ajatteli tyttö, 'hän on niin suloisesti rakastanut minua!… Vait, sieluni…' "Mitä sinä puhelet?" sanoi hän… "Minä olen kahdenkymmenenkahden, se sen tekee".
"Tiedätkö", sanoi Kai ja hymyili katkerasti itselleen: "Kun olin nuori ylioppilas, ja sinä vielä lapsi, niin silloin oli minulla jonkun aikaa se salainen ajatus, että sinusta joskus tulis minun vaimoni. Jumalan kiitos, että jätin sen ajatuksen, ja että kaikki on jäänyt vaan ystävyydeksi. Mikä pitkä morsiusaika olisi siitä tullut! Ja mikä raskasmielinen sulhanen! Ja lopulta olisi hän sanonut: 'Minun on sääli, Heinke Boje, mutta minulla ei ole leipää eikä ajatuksia sinulle'!"
"Älä ole niin surullinen", sanoi Heinke.
"Yli kolmenkymmenen vanha jo", sanoi Kai, "ja yhä vielä epätietoinen, onkohan minullakin maailmassa paikka, jonka minä voin täyttää… Toisia ottaa Jumala kädestä ja ohjaa jollekin pellolle, olkoon se vaikka kuinka pieni ja sanoo: 'Rakenna tuohon majasi, ja kasvata kaalisi'. Minua hän pitää leikkinään vaan. Hänellä ei ole peltoa antaa minulle, vaan tahtoo, että minun pitää olla metsästäjä, samoilla pensaikkoja ja rämeitä, harhaunut metsästäjä, joka ajaa takaa jaloa ihmeellistä saalista."
Silloin menetti Heinkekin rohkeutensa, ja kääntyi takaisin ja ajatteli:
'Tänään ei onnistunut hyvin'.
Kun he olivat saapuneet sululle, jota vastaan vesi kuohahteli, antoi hän kätensä Kaille ja sanoi värähtelevin huulin: "Sinä olet minulle rakkaampi kuin äiti ja sisareni. Ell'et sinä ole iloinen, niin en minä voi olla onnellinen, vaikka minä saisin, en tiedä mitä. Tulen huomenna, ja tulen yhä, niinkauan että sinä taas voit nauraa." Hänen silmänsä olivat yht'äkkiä tulvahtaneet kyyneliin, hän kääntyi nopeasti poispäin ja lähti.
Seuraavana aamuna tuli hän taaskin, samassa sinisessä puvussa, vyötäisillään punainen neilikka, ja meni hänen kanssaan vallille, merta kohden. Ja meri lepäsi väljässä harmaanvihervässä levätissään, ja sädehtivä vyö kulki poikin sen rintojen ylitse. Ja marskeilla aukeni niitty niityn ja pelto pellon takana: tummanvihantaa heinikkoa ja valkenevia viljapeltoja, ja kaukana siintävässä etäisyydessä puiden varjostamia kartanoita ja kyliä. Sisäänpäin maata taas levenivät avaralti ja lievästi ylenevät kukkulat ja kantoivat hartioillaan peltoja ja metsiä ja kyliä.
"Katsohan toki", sanoi Heinke ja katsahti ympärilleen, "kuinka ihana on kotiseutusi! Eikö tee sinua iloiseksi se, että olet tämän maan lapsi, tämän maan, jossa jo vuosituhansia sitte on tehty niin monta uljasta ihmistekoa? Olethan sinä nuori ja viisas ja lisäksi terve. Eikö kotimaasi ja nuoruutesi puhu, ja käske sinua tähystämään uljaasti ympärillesi, kuinka voisit tehdä jotain hyvää."
"Kaksi vuotta sitten", sanoi Kai mietteissään, "puhuin kanssasi siitä, että olin aloittanut erään työn. Aioin kirjoittaa erään kirjan, jossa aioin osoittaa, kuinka aikanamme kaikissa elämänkysymyksissä nousee ja herää uusi tuuli, ikäänkuin raikas aamutuuli. Kaikkialla pyrkimystä ja tahtoa eteenpäin, reipasta uljasta halua muuttaa ja parantaa oloja ja asioita, tahdotaan tulla viisaammiksi, tulla oikeamielisemmiksi. Ja tahdoin sitte edelleen tutkia, mistä tämä tuuli humisee, ja mitkä purjeet pitää meidän, purjehtijain ja vahtivuorossa olijain, vetää mastoihin, ja minnepäin ohjata laivaamme. Siten aioin laulaa laulun Saksan uudestisyntymisestä. Olinkin jo antaunut ahkerasti työhön ja minulla oli iloa siitä, ja toivoin jo saavuttavani rauhan."
"Mutta sitte tuli lakko. Minulla oli paljo juostavaa, ja paljo puhuttavaa, ja paljon autettavaa. Kaikki nuo väärinkäsitykset, ja kaikki viha ja katkeruus, ja kaikki nuo ihmispäissä kiehuvat mielettömät ajatukset nousivat ympärilleni kuin pimeät sekaiset voimat, ja painoivat alas minua ja ahdistivat minua. Ja sitte tuo noiden kahden pojan kamala kuolema, ja eilen koko kotikaupunkini hourujenhuoneena."