"Heinke… minä tiedän nyt: Kaikki tuo meidän hituinen muuttelemisemme ja parantamisemme ja eteenpäinpyrkimisemme on sekaista ja sameaa ja mitätöntä, se on turhaa, eikä se johda mihinkään, ja se on turhaa siksi, että elämämme perusta on väärä; siksi että meillä ei ole mitään todellista maailmantunnetta, mitään todellista uskontoa. Meiltä puuttuu hyvä puhdas usko, Heinke. Usko, joka loistaisi ja johtaisi edessämme kuin valoisa ihana johtotähti ja ilmestys; usko, joka voisi valaista kaikki viisaat ja uljaat mielet. Katso, jos meillä olisi semmoinen usko, niin silloin seuraisi kaikki muu itsestään. Siinä, koko ihmiselämämme perustassa, uskossa, siinä pitää uudestisyntymisen alkaa."
"Mutta mistä löytää tämä uusi usko? Kukaan ei voi sanoa, missä se on. Ja iäinen voima ei anna meille sitä. On kamalaa rukoilla Jumalalta: osoita se minulle, lahjoita se minulle! Katso, minä ja minun kansani tarvitsemme sitä, muuten nääntyy sydämemme, ja hän… hän katsoo vaan ihmistä sanattomin tyynin silmin, katsoo yhtäpäätä tyynine silmineen… Voin puhua tästä ainoastaan sinun kanssasi. Sinä olet minulle kaikkea pyhää ja rakasta maailmassa."
Heinke katsoi häneen silmin, jotka olivat tulvillaan kyynelistä. 'Oi', ajatteli hän, 'kuinka mielelläni suutelisin hänen käsiään ja silmiään'.
"Älä itke", sanoi Kai. "Iloitse vaan, ett'et ole missään tekemisissä kanssani".
Heinke kääntyi, ja kulki sanaa sanomatta hänen rinnallaan. Hän ei tietänyt nuoruuttaan, mitä hänen piti vastata hänelle. Kun hän jätti hyvästi, sanoi hän: "Muistatko vielä kun toit Valtamerimatkaltasi ne hedelmät minulle? Se oli nuoruuteni tärkein tapaus. Ja kuinka autoit minua aineissani? Aina olit sinä hyvä minulle. Siksi olet sinä minua niin paljon lähempänä kuin äiti ja siskoni, enkä minä saa lepoa ennen, kuin sinä olet iloinen."
Tänä yönä ajatteli ja rukoili Heinke tulisesti kauas puoliyöhön. Se oli syvää ja harrasta rukousta; sillä hänen suvussaan rukoillaan harvoin, mutta syvästi ja koko sydämen voimalla.
Aamulla aikaiseen, kun luonto vielä oli pyhän hiljainen ja koskematon, tuli hän taaskin. Kai tuli jo ovessa häntä vastaan ja lähti hänen kanssaan. Tuuli puhalteli voimakkaana ja puuskaisena. Aamuaurinko yleni selkeänä ja kirkkaana kaukaisen metsänrannan yllä, viistoon yli Wodaninkukkulan.
Ja Wodaninkukkulalla, joka jo isille oli näkynyt pyhänä vuorena, sen huipulla matalain tammien ja hautakumpujen välillä istui raikkaassa aamussa lähetti sen, jota ei voi käsittää ihmismieli, ja nimittää ihmiskieli. Loistavat jalkansa kanervassa, eteenpäinkumartuneena, katseli hän sädehtivin silmin noita kahta ihmistä, jotka käyskelivät rantavallille, kuvastuen selkeästi meren heleää taustaa vastaan. Hänen silmänsä olivat niin terävät, että ne olivat niinkuin kaksi lentävää nuolta, jotka lentäessään leimuvat.
He käyskelivät sanaa sanomatta rinnakkain, tuuli hulmuttuli Heinken pukua ja työnteli sitä joka hänen taipuvaa jäsentään vastaan. Ja tuli pääskyspari kukkuloilta käsin ja lentää livahti ihan hänen polviensa editse. Hän kurotti kättään niitä kohden ja huudahti heikosti ja sanoi yhdessä hengenvedossa, ikäänkuin syytäisi hän sen itsestään: "Sanoit eilen, että kansaltamme ja ajaltamme puuttuu pyhää maata, jolla seistä ja työskennellä, ja sanoit, että siksi puuttuu siltä sisäinen turvallinen elämän ilo ja rohkea riemukas tahto. Sano minulle: onkohan ikinä maailmassa ollut ihmistä, joka on siten seisonut pyhällä maalla, ja ilon luottamuksella katsellut ympärilleen, ja korjannut ihanat hedelmät?"
Kai jäi seisomaan ja katsahti häneen hämmästyen: "Niin", sanoi hän, "ehkä mahdollisesti Vapahtajamme".