"Hänen me tunnemme", sanoi Anna, "kitkerä poika."
"Hän on toista vertaa suurempi kuin minä", sanoi Kai, "ja seisoo aina rantalaiturilla ja tirkistelee merelle ja… hänellä on päässään villalakki… ja hän aikoo kapteeniksi. Sitte matkustaa hän kauas maailmalle, oikein kauas ja… ja…"
"Nyt ei hän tiedä enempää", sanoi Piet.
"Sitte menen minä hänen kanssaan, oikein kauas… siellä on jalopeuroja… ja elefantteja… ja sitte… sitte rupean minä kuninkaaksi. Niin…"
Anna vetäisi kummallakin kädellään vaaleat hiuksensa otsaltaan ja katsahti tarkemmasti häneen. Poika alkoi kuumeta ja innostua. Kuten nuori leivo, jonka kärppä on säikähdyttänyt yrittämään ensi kertaa lentoon ylös pesästään pellonvaossa, ja, kun hän huomaa, että hän osaa, unohtaa säikähdyksensä ja iloitsee uudesta ihmeellisestä taidostaan, siten kertoa liverti nyt Kaikin, silmät suurina ja ihmettelevinä: "Minä rakennan itselleni talon, joka ulettuu taivaaseen asti ja joka on kaikki kullasta. Ja minun isäni ja minun äitini ja Pe Ontjes Lau ja kaikki ihmiset asuvat siinä, ja kaikki nauravat ja laulavat aina ja iloitsevat… Ei kenelläkään ole yskää, kuule, siellä… eikä kukaan kuole… Tuletko sinäkin sinne?"
Ja hänen älykkäät alasaksilaiset kasvonsa lensivät yltä ja yltä hyviksi.
Mutta tyttö kiskoi häntä jalasta, niin että hän kaatui, ja otti kaislahatun ja painoi tuon kömpelön laitteen hänen päähänsä: "Noinpas", sanoi hän, "tuossa on sinulle kruunusi".
Kai ei ollut millänsäkään. "Jos tahdot kanssani", sanoi hän loistavin hyvääsuovin silmin, "saat tulla. Tahdotko sinä?"
"Entä minä?" sanoi Piet ja nousi ylös.
Silloin huomasi Kai, että tuo valkotukkainen ripeäsilmäinen poika taas alkoi hautoa väkivaltaisia tuumia mielessään: hän katsahti säikähtyneesti ympärilleen, ikäänkuin äkkiä unesta herätetty, hypähti ylös ja lähti juoksemaan kyökinovea kohden ja sisään, toiset molemmat hänen jälissään.