Silloin alkoi Kai Jans kertoa omasta elämästään. Hän kertoi hiljaisella, rauhallisella äänellä: kuinka hänen ensimmäinen muistonsa oli, ett'ei hänen pienellä äidillään ollut mitään rahaa kotona, ja kuinka äiti oli lukenut englantilaisia romaaneja, ja kuinka ainoat kuvat, jotka hän oli nähnyt, olivat olleet erään berliiniläisen muotilehden kuvaliitteitä, ja sitte rumat kuvat kirkossa. Hän kertoi päivästä, jolloin hänen vanhin sisarensa oli tullut kotiin, ja maannut polvillaan heidän äitinsä edessä, ja ajoista, jolloin hän oli ollut oppimassa tuuliviirin taitoa Heine Wulkilla. Johtui sitte puhumaan kurjuudesta Klaralla, ja vaikeasta, sekaisesta opiskelustaan Goodefroolla, kun hänen kätensä oli kipeä, ja hän usein oli ajatellut: 'hyppää laidan yli, sinusta ei ole mihinkään'. Tuli sitte kouluaika, ja tunne puvusta, joka ei istunut hyvin, ja kömpelötekoisista saappaista, ja sitte tuo raskas yksityistuntien antaminen ja tunne, että isäsi on omituinen, hämärämielinen mies; sitä seurasi vaivan- ja puutteenalainen ylioppilasaika. Oh, se ylioppilasaika! Tuo salavihkainen, nälkäinen tuijottelu suureen kirjavaan elämään ympärillä; tuo umea samea ajelehtiminen suuren joukon virrassa, ainoa ilahuttava ja virkistävä siinä: erään varakkaasta kodista olevan toverin ystävyys, ja joskus vilkaus ystävällisiin tyttösilmiin. Sitte kun hänestä tuli mies, tulivat nuo raskaat, kaivelevat mietiskelyt. Ne laskeutuivat hänen sielulleen, kuin lyijyinen pilvi maan ylle. Oli niin raskas synkeä pimeys hänen ympärillään, ja kauan kesti, ennenkuin alkoi sarastaa valon tuike. Vihdoin kuitenkin, kun pimeys alkoi käydä kamalaksi, koitti valo… Niin… ja kun tuli valo: näki hän uskollisuuden ja ihanuuden, joka käyskeli hänen rinnallaan. Hän tunsi hänet lapsesta asti. Hänellä oli oikeus häneen: hän oli ollut hyväksi hänen sielulleen ja hänen luonteelleen. Hän arveli, että hän kuului hänelle… kuinka suloinen ja ihana hän on… kuinka suloinen ja ihana!
Siten puhui ensin kumpikin omastaan. Sitte puhuivat he suurista vakavista asioista, ja ilmeni, että niin erillaiset kuin olivatkin lahjat ja elämänurat, oli kuitenkin paljon yhteistä heillä. Ja he erosivat toisistaan sillä tunteella, että heistä voisi tulla ystävät.
Kahdeksan päivää myöhemmin tuli Heinke Boje kuitenkin hänen luokseen. Arasti, ihmeen suloisesti hämmentyneenä pyysi hän häntä tulemaan hiukan käymään hänen kanssaan. Kai kertoi hänelle hänen kysymykseensä, että hän nyt oli alkanut Vapahtajan elämäkertansa, ja että se edistyi hitaasti ja vaivalla; noin viidessä viikossa toivoi hän saavansa sen valmiiksi.
Hän aiheutti Heinken kuitenkin pian poistumaan. Hän huomasi, että Kai puhui vaivalla, ja oli kalpea ja tuijotti yhtäpäätä eteensä.
Silloin kysyi Heinke hiljaisella värähtelevällä äänellä: "Etkö tahdo käydä kanssani?"
"Minä en voi!" sanoi Kai ja hengitti raskaasti. "Se on yli voimieni. En voi katsella kasvojasi ja ihania jäseniäsi. Se on liika vaikeata."
Silloin vaikeroitsi Heinke: "Minua onnetonta, onnetonta ihmistä!"
"Se muuttuu kyllä", sanoi Kai, "kun vuodet ennättävät vierähtää. Mutta nyt pyydän: älä tule enää. Käyn kerran vielä luonasi, ennenkuin lähden."
Heinke ratkesi katkeriin kuumiin kyyneliin: "Minä soisin niin mielelläni, että sinä pitäisit minusta, kunnes me molemmat olemme vanhemmat ja tyyneemmät. Kun voisin silloin istua käsi kädessä kanssasi. En voi kestää sitä, että olet vieras ja nurja minulle."
"Kuinka olisin minä nurja sinulle?!" sanoi Kai. "Oletko sinä rikkonut minua vastaan mitään? Sinähän olet sulaa rakkautta ja uskollisuutta. Minulla ei ole mitään ihanampaa maailmassa kuin sinun ystävyytesi; sinä voit luottaa, että pidän siitä kiinni. Mutta nyt täytyy minun lähteä pois, ja viipyä poissa, kunnes olen tullut vahvaksi. Ja lähde nyt! Äläkä pelkää ja ole huolissasi puolestani."