Hän antoi kätensä hänelle, ja Heinke lähti itkien.
Kuusi viikkoa työskenteli hän nyt päivä päivältä; hän ei kuullut Heinkestä mitään. Mutta kun hän joka päivä kello neljältä teki kävelyn vallille, näki hän oikealla, kaupungin ylitse, hiukan syrjään Volkmerskukkulalta seisovan erään yksinäisen ihmisen. Silloin seisahtui hän, ja he katselivat toisiaan kohden. Mutta he eivät tohtineet kohottaa kättään tervehdykseksi.
Keskipaikoilla lokakuuta, eräänä ihanana iltana, jolloin puhalteli raikas viileä syystuuli, ja ilta-aurinko kultasi väriloistollaan kastanjain viimeiset lehdet: silloin palasi Heinke Boje Volkmersdorffista takaisin, eikä ollut nähnyt häntä ja meni kammariinsa. Siellä lepäsi hänen vuoteellaan kirje, jossa hän lyhyesti, mutta hellän ystävällisesti sanoi jäähyväiset. Kirjeen vieressä oli siisti käsikirjoitus, sen päälle oli kirjoitettu hänen voimakkaalla ja ylväänhienolla käsialallaan, josta hän niin piti:
"Vapahtajamme elämä, esitettynä saksalaisten tutkijain mukaan:
Saksalaisen uudestisyntymisen perusta."
KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.
Käsikirjoitus.
Vaivalla ja tuskalla on ihmiskunta kamppaillut itsensä esiin yöstä ja kaameudesta. Se taistelu on kestänyt satojatuhansia vuosia. Satojatuhansia vuosia ovat ihmiset elelleet metsättömillä ja puuttomilla mailla kuin ketut: eläen pelossa ja asuen luolissa, aina nukkuessaankin toinen silmä valveilla, viekkaasti hiipien, hurjasti hyökäten saaliinsa kimppuun. He elivät niinkuin eläimet, eivätkä tietäneet, että he muuta olivatkaan kuin eläimiä.
Vähitellen, satojentuhansien vuosien kuluessa, muodostuivat ja kehittyivät ihmisruumiin erikoiset kyvyt ja taipumukset, varsinkin kädet, ja kohottivat ihmisen ulkopuolelle eläinten piirin. Vähitellen, ja epäröiden selkeni yhdelle ja selkeni toiselle, viisaimmalle ja uljaimmalle tämä totuus. On kai kestänyt taaskin satatuhat vuotta, ennenkuin he kaikki sen huomasivat: on olemassa eroitus ihmisen ja eläimen välillä. Ja ihminen on oleva niiden herra ja käskijä.
Mutta kauan, kauan vielä oli pimeätä ja umeata ja hämärää heidän sieluissaan, ikäänkuin eläinsieluissa. He kammoksuivat, kuten eläin kammoksuu, kammoksuivat tuulta ja välkkyviä vesiä, kammoksuivat metsän pimeyttä ja ukkosen jylinää ja salamaa. Kaikki heidän ympärillään tuntui kätkevän itsessään salaisia kammoittavia voimia ja olentoja. Ei kukaan heistä tietänyt vielä, mikä oli hyvää ja mikä pahaa; he osasivat ainoastaan pelätä ja ei pelätä; olla vahva tai olla heikko, voittaa tai sortua.
Kuten varpuset, jotka lähtevät muutolle ja levittäyvät, siten lähtivät he Keski-Aasiasta parvissa ja heimoissa aina lisääntyen, karkoittaen lauma laumaa edellään, ja tulivat, siten ajelehtien toistensa takaa ja levittäytyen koko maanpiiriin ylitse, lopulta eri maihin ja eri ilmavyöhykkeihin.