Toiset heimot joutuivat paahtavan, veltostavan auringon alle, toiset yksinäisiin seutuihin, toiset jäiseen kylmyyteen: siellä veltostuivat he tai surkastuivat, ja jäykistyi ja kangistui elonvoima heissä. Lukemattomat näitä heimoja ja kansoja ovat jo satojatuhansia vuosia ennen meidän aikaamme hävinneet maanpinnalta, toiset häviävät paraikaa meidänkin aikanamme, Australiassa ja Amerikassa ja Afrikassa.

Monet toiset parvet ja heimot taas tulivat seuduille, joissa aurinko ja tuulet, meri ja voimakkaat naapurikansat, vilja ja viini antoivat heille voimaa ja pakoittivat heitä pyrkimään eteenpäin. Ylväämmäksi kohosi jo heidän päänsä, silmät kirkastuivat ja otsa sai jalomman muodon. Hitaasti ja vaikeasti väistyi pelko ja kammo luonnon edessä. Uljaimmat uskalsivat rohkeasti ja ilomiellä pimeyteen, niinkuin pelkäävistä lapsista, jotka ovat yksin kotona, rohkein uskaltaa pimeään nurkkaan. Peikkoja ja aaveita pelättiin vielä kauan, ja rukoiltiin niiltä rukouksilla ja lahjoilla armoa ja sääliä; mutta vähitellen ja hitaasti, perin verkalleen ja hitaasti, sitä myöten kun ihmisten voima ja voimantunne kasvoi luonnon edessä, muuttuivat mielikuvitelmat ystävällisemmiksi. Pahat voimat väistyivät ja muuttuivat tehottomammiksi. Heräsi, arkana tosin ja työläästi, heikko horjuva usko hyviin henkiin. Heräsi horjuva hämärä aavistus, että voimalla ei ole oikeutta, vaan hyvyydellä. Heräsi omatunto ja omantunnon vaiva, ihmisen sisäinen valo. Ja kun tämä valo hiljalleen heräsi ja syttyi, alkoi valjeta ja kirkastua ihmiskunnan tie. Nyt heillä oli ohjaaja teillään, he eivät nyt enää voineet kokonaan hairahtua, ja voivat he nyt saapua kauas, kauas, kuka voi sanoa kuinka kauas.

Taaskaan ei se ollut koko kansa, koko joukko, joka otti tämän askeleen eteenpäin, vaan yksityisissä ihmisissä kirkastui tämä valonheije. Ikäänkuin, kun meri hiljaa aaltoelee, vyöryttää harmaana ja sinervänä aavalti levollisia, levottomia aaltojaan, yht'äkkiä puikahtaa yhdellä kohtaa… ja kas… tuollakin… ja tuolla… korkeampi aalto esiin, se kohahtaa korkeammalle, kuohahtaa, kantaen laellaan hopeakruunuaan, ja suistuu kuin yliniskansa ja häviää mereen takaisin: siten kohottausivat nuo miehet toisten seasta, ainoat oikeat ihmiskunnan kruununkantajat, ja sortuivat taaskin… suistuivat omiin jalkoihinsa.

Vaikeat ja vaivalloiset olivat ensi askelet tässä aamuhämärissä. Ne nimet, jotka tässä pitäisi mainita, niitä emme tunne. Ihmiset eivät osanneet vielä kirjoituksen taitoa. Vasta kun osattiin kirjoittaa, tiedämme jonkun näistä pyhistä sankareista nimen. Persialaisien keskuudessa heräsi Zarathustra, kiinalaisilla oli Kongtse; indialaisilla Buddha, hebrealaisilla Moses, Elias, Jesaias, Jeremias, kreikkalaisilla Aiskylos ja Plato. Kaikki nämä ovat vaivalla ja yksin taistelleet itsensä kansansa keskeltä, ja ovat toisten edellä rientävän rohkeutensa ja luottamuksensa vuoksi saaneet kestää kovat kärsimykset. Paljon kovaa ja hämärää, paljon lapsekkaan sekaista ja sulamatonta on heissä vielä, kuitenkin kohoovat toiset heistä yksityisinä valokkaina hetkinä ihaniin, suloisenkorkeihin näkemyksiin, joita korkeammalle ei ihmiskunta ikinä voi päästä: "En ole olemassa vihatakseni, vaan rakastaakseni." "Kun sinä olet minulla, Jumala, niin mitä ovat minulle maa ja taivas."

Sitte, kun nämä miehet olivat väistyneet, tuli hiljaisuuden aika. Sillä aalloissa, kohoten ja laskien, kulkee luomakunnan kehitys. Kansan voima, ikäänkuin uupuneena ja tyhjentyneenä, ei sytyttänyt keskuudessaan uusia sankareita. Kukin kansa eli, sulkeuneena ja seisahtuneena, säilyttäen noiden korkeiden henkien perintöä suletussa kädessä; ja keskinkertaisuus varoi, että käsi pysyi tarkasti sulettuna. Silloin alkoi perintö kädessä ummehtua ja homehtua. Tämä ummehtunut seisahdus kesti pitkät vuosisadat. Ei liikahtanut tuuli eikä aalto kansa- ja ihmismeressä; ja oli kuin täytyisi seisauneen ihmiskunnan mädätä.

Mutta silloin alkoi kansojen yllä, jotka asuivat Välimeren rantamilla, heilahdella ankara miekka. Rooma ja Roomankansa, kansa, jolla ei ollut hienoa etsivää henkeä, ja jonka keskuudessa ei elänyt totuuden etsijöitä ja mietiskelijöitä, vaan kylmiä laskevia punnitsijoita ja todellisuusihmisiä, lannisti alammaisikseen kaikki kansat. He muuttivat ja mullistivat kaiken. He muuttivat ja mullistivat noiden vanhojen, hienojen mietiskelijäkansojenkin olot ja elon: egyptiläisten, hebrealaisten, kreikkalaisten, persialaisten, germaanien.

Silloin syntyi noiden myllerrettyjen, elin- ja olotavoistaan suistettujen kansojen murroksessa hirveä mielipiteitten ja elämänkäsitysten sekasorto. Ikäänkuin semmoisessa kohdassa virtaa, missä seitsemät sulut ja saaret kohtaavat toisensa, vesi alkaa kiehua ja ryöpsähdellä, siten alkoi kiehua ja ryöpsähdellä kansojen uskonnollisissa käsitteissä. Ihmiset menivät viisaittensa ja filosofiensa luoksi, ja kysyivät: "Mitä luulette te?" Toiset riensivät joihinkin kreikkalaisten pappien aistillisen hurjiin salamenoihin: "Luonto, luonto! Luontoa yksin olet sinäkin, ihminen!" Seuraavana päivänä polvistuivat he jonkun egyptiläisen jumalattaren kuvan eteen. Toiset kohottivat silmänsä ja kätensä roomalaisten keisarien kivikuvain puoleen, ja etsivät turhaan niiden kovissa ja karkeissa käskijäpiirteissä pyhää korkeata ihmisarvokkuutta. Samat ihmiset menivät perjantaisin jonkun germaanisen sotamiehen luokse, ja kuuntelivat, kuinka hänen kotiseudullaan pyhien pyökkien siimeksissä palveltiin ja ylistettiin Freiaa ja Balduria. Lauantaisin seisoivat he peitetyin päin juutalaisten synagogissa ja kuuntelivat kuinka opettaja luki vanhoista kirjoista: "Pitäkää minun käskyni. Niin olette menestyvät maan päällä"… Siten kiehui ja kuohui kansoissa ja ihmismielissä, kautta koko Välimeren rannikon. Hamasta Gibraltarista Persiaan asti olivat mielet yhtä ainoata kysymistä ja yhtä ainoata odotuksen huminaa: "Mitä on ihmiselämä? Mitä on Jumala? Mitä totuus? Tiedätkö, mikä voi tehdä ihmissydämen pyhäksi ja iloiseksi?" Aivan kuin maamiehet, jotka pitkäaikaisen kuivuuden jälkeen keräytyvät ryhmiin ja puhuvat keskenään: "Nyt pitää jo pian sataa. Katsos… pilvi tuolla!… Oi, se haihtui." Mutta yht'äkkiä, yöllä, kun he eivät ajattelekkaan sitä, alkaa puissa ikkunan edessä humista ja kohista täyteläästi: siten odottelivat ja puhelivat keskenään ihmiset ja tuijottelivat ympärilleen. Ihminen ei voi olla etsimättä ja kysymättä elämän merkitystä ja elämän onnea.

Silloin vihdoinkin oli luonto taas elpynyt voimiinsa. Luonnon kehitys nousee ja laskee kuin aaltojen käynti. Taaskin heräsi ihminen, sankari samaa maata, kuin nuo vanhat pyhät sankarit. Ja kohahti uusi täyteläs ilma idästä yli kuivuuttaan uupuvien kansojen. Mahtava, kosteanraskas oli se kohina.

* * * * *

Eräässä tuon mahtavan yhteenmätetyn valtakunnan kolkassa oli maa, aivan kuin meidän Schleswig-Holsteinimme, yhtä laaja, kapea ja kaita pitkin meren rantaa, pohjoisessa hiljaisia laakeanavaroita nummiylänköjä, etelässä suuri loistoisa kaupunki. Kaikki kuten meillä. Siinä asui, kylissä, talonpoikaiskansa, ei ihan puhdasta rotua, mutta hyvää sekarotua kahdesta vanhasta jalosta heimosta. Kaikki kuten meillä.