Mutta se oli onneton kansa.

Kansaa hallitsi tylysti ja kunnottomasti, pohjoisessa turmeltunut ruhtinas, etelässä keisarin maaherra. Vieras suurpääoma taakkasi kansaa ja lepäsi lannistavana sen yllä, kuin susi sortamallaan lampaalla. Välittömät ja välilliset verot, tullit ja monopoolit imivät kansan varoja ja voimaa. Virkamiehet varastivat ja ryöstivät. Kaikki tuo raha — ja raha on voimaa — meni maalta menetyksiin.

Ja lisäksi oli kirkko suurine vaatimuksineen. Suuressa pääkaupungissa, etelässä, yleni mahtava temppeli avaroine esikartanoineen ja pihoineen, korkeine ja kalleine virastoineen, tuhansine yli- ja alipappeineen, lukemattomine hengellisine opettajineen, jotka kiersivät maata. Sen kaiken täytyi kansan ylläpitää.

Suurin onnettomuus oli sentään se, että kansa oli niin kokonaan ja perinpohjin pilhottu. Valtiolliset ja uskonnolliset erisuunnat lainehtivat ja taistelivat villissä sekasorrossa keskenään.

Yhden puolueen muodostivat hiljaiset maassa. He asuivat hajauneina yli koko maan varsinkin kylissä, ja varsinkin juuri nummiseuduilla. Ne olivat ihmisiä, jotka ahertivat käsitöissä, jotka antavat ajatukselle aikaa antautua ihmeellisiin ja syvämielisiin mietiskelyihin, ihmisiä, jotka ahertivat jokapäiväisessä elämänhuolessa, joka ajaa ihmissielun etsimään ja tavoittelemaan lohdutusta ja lievitystä luottamuksessa Jumalaan. Kirkko oli heille liika ylhäinen, liika kylmä ja muodollisen jäykkä, he etsivät omin päin ja omin neuvoin iäistä lohduttavaa totuutta. He uppousivat päivätöittensä jälkeen vanhoihin aika- ja rukouskirjoihin, ja lukivat iloisella ihmetyksellä niistä, kuinka heidän esi-isänsä vuosisatoja sitten, samallaisina kovina ja vaikeina aikoina eivät olleet antaneet rohkeutensa vaipua, vaan olivat kantaneet sisällään uskoa, että iäinen voima ei rakasta ylhäisiä ja tylyjä, vaan ottaa köyhät ja vaivanalaiset rinnoilleen, ja on joskus lähettävä heille auttajan, "Vapahtajan". Mutta ainoastaan harvat jaksoivat kohota tähän ylevään uskoon. Useimmat elivät edelleen sameassa hurskaassa umeudessaan.

Toisen puolueen muodostivat vapaamieliset. Mutta nämä taas hajausivat kahteen kokonaan eri ryhmään. Oli pieni ylhäinen vapaamielinen puolue pääkaupungissa: rikkaita miehiä, jotka iloiten nykyisyydestä ja auliisti vastaanottaen ulkomaisia sivistysvaikutuksia, pysyttäysivät valtion- ja kirkonseimien läheisyydessä, olkoon että ne sitte oli täyttänyt kuinka likainen käsi tahansa. Sen rinnalla oli toinen vähävaraisempien ja yksinkertaisempien ihmisten muodostama vapaamielinen puolue, semmoisten nimittäin, jotka olivat sortajilta vastaanottaneet pieniä virkoja, useimmakseen tulli- ja vartiovirkoja. Ne olivat yksinkertaisen, työtätekevän kansan kevyt osa, osa, jossa veri liikehti ripeämmin ja vapaammin, ja jossa lahjat olivat eloisammat.

Kolmannen puolueen muodostivat kansalliskiihkoiset. Se oli mahtavin puolue maassa. Se oli ahdasmielisen kirkollisen isänmaallisuuden puolue. Sen ohjelmana oli: säilyttää ankarasti isienuskoa ja isientapoja, säilyttää sitä suojana kaikkea vierasta vastaan. "Rukoilla seitsemästi päivässä, seitsemän kertaa päivässä pestä itsensä, seitsemästi antaa almuja, käydä joka päivä kirkossa, ei muuttaa mitään, eikä uudistaa mitään: siten voimme hyvittää iäisen voiman! Hän on palkitseva meitä ja on lähettävä meille sankarin, 'Vapahtajan', joka on vapahtava meidät noista kirotuista vierasuskoisista." Siten seisoi vahvin puolue: lahonneissa valtiollisissa varuksissa, pikkumaisena kaiken sen vartijana, jota se kutsui "puhtaaksi" ja "pyhäksi", synkeänä ja pimeänä kaikkien rukoushuoneitten ja koulujen valvojana. Se hallitsi ja kahlehti kansaa. Ainoastaan vapaamieliset vastustivat sitä; he sanoivat: "Eläkäämme, ja antakaamme toistenkin elää; pois vanhat muodot ja käskyt". Ja hiljaiset maassa, nekin vastustivat; he sanoivat: "Olette liika ahtaita, liika ylpeitä, liika kangistuneita meille; me etsimme Jumalaa omalla tavallamme, luemme vanhoja pyhiä kirjoja ja kaivaudumme mietiskelyihimme öisin. Ei meillä ole aikaakaan rukoilla kaiket päivät, ja pestä itseämme, ja juosta kirkoissa; meidän pitää tehdä työtä leipämme vuoksi." Katkerassa vihassaan noita isänmaattomia kohtaan, keksivät kansalliskiihkoiset haukkumasanan, joka lyhyesti ja armahtamattoman sattuvasti kohtasi näitä kumpaakin: "Synnillisiä ja publikaaneja olette te".

Näiden kolmen suuren kansanpuolueen alla ja ohella vilisi kodittomia kerjäläisiä, maankuleksijoita ja sairaita. Ei ollut olemassa lääkäreitä, eikä hourunhuoneita, ei sairaaloita, eikä ylipäätään mitään yhteiskunnallisia armeliaisuuslaitoksia. Kaikki kurjuus, kaikki rikollisuus, kaikki laiskuus maassa sai levittäytyä vapaasti maantielle, kylätielle, rikkaitten ovien eteen. Kansalliskiihkoiset heittivät almunsa, kuten isäin usko käski, ja kasvattivat siten kerjäläisiä lisään vaan.

Siten olivat asiat tämän talonpoikaiskansan keskuudessa meren reunamalla. Se oli onneton rikkinäinen kansa. Ja tämän onnettoman rikkinäisen kansan yllä uhkaili vierasuskoinen, tyhjille ryöstävä julma hallitus. Neljääkymmentä vuotta myöhemmin on kansalliskiihkoisten suuri puolue ponnistanut kaiken voimansa ja syösnyt kansan onnettomaan kapinaan, jossa se kokonaan tuhoutui ja sortui. Mutta nyt se eli vielä: kuten sanoi sen suuri sankari: kuin lauma yössä, jolla ei ole paimenta, ja jonka ympärillä jo pimeässä hiiviskelevät ja ulvovat metsän pedot. Levottomana, työläästi hengittäen eli kansa: "Apu täytyy tulla… Mikä lähenee?… Joko lähenee maailman loppu? Vai tuleeko luvattu sankari? Oi, iloitkaahan ja naurakaa! Syödään ja juodaan, huomenna olemme kuolleet. Maksa verosi!… Tuleeko hän taivaasta? Herääkö hän kansan keskeltä?… Kuulkaa… Joko kohisee puissa? Oi Jumalamme, Isä! Iäinen voima! Auta… Sinua janoitsee minun sieluni! Sinua riutuen janoo minun ruumiini kuivassa nääntyvässä maassa…"

* * * * *