Siten puhui hän katkonaisissa lauseissa. Hän puhui epätoivoonsa nääntyvälle kansalle. Siten kajahtaa jo ennen aamunsarastusta hälyytystorvi yli sotajoukon, joka tuskallisesti ja levottomasti nukkuu kentällä, aivan vihollisen edessä. Koko kansa kuuli hänen äänensä. Vapaamieliset nauroivat: "Oh, eläkäämme, ja sallikaamme toisten elää!" Ylpeät kirkolliset sanoivat jäykenneinä hämmästyksestä: "Mitä? Vapahtajako tulee, ja meidän vihamiehenämme? Mikä houkkio hän on, joka puhuu?" Vaivaiset ja hiljaiset maassa havahtivat?: "Mikä ääni tuo? Mitä puhuu hän? Kurjuuden lopusta?" Silloin lähtivät he suurissa joukoissa miehen luokse.
Tuo kirkas ääni kuului tuolle hiljaisellekin, syvälle, iäisen sisäisen voiman järkyttämälle kirvesmies Jesukselle, joka asui pohjoisosassa maata hiljaisessa nummikylässä. "Mitä tuo on? Mitä puhuu hän: Väärää, sanoo hän, on se hurskaus, jota kirkonmiehet opettavat? Pyhiä puhtaita ihmisiä etsii Jumala… Niin, niitä etsii Jumala."
Ikäänkuin syksy-yönä, kun myrsky puhkee läntiseltä mereltä ja kohisee maata kohden ja syöksyy korkeita, tiheitä pyökkejä vastaan, jotka ympäröivät syvää, syvää metsälampea, eikä voi murtaa niitä, ja pidättää vimmoissaan hetkeksi hengitystään ja yht'äkkiä, jänteet paisuneina ja tahdossa villi voima… syöksyy uudestaan noita vahvoja lujia puita vastaan, ja nyt rytisevät ja murtuvat ne, ja heittäytyy niiden ohitse metsälammelle ja piiskaa ja vitsoo sitä: siten syöksähti levottomuus hänen hiljaiseen syvään sieluunsa. "Mitä sanoo hän? Tuo kauan jo luvattu Vapahtaja tulee nyt? Nyt? Nyt tapahtuu tuo suuri ihme? Vapaaksi ja autuaaksi tulee kansa? Nyt?… Niin, nyt. Nyt! Sillä hätä on kohonnut kurkkuumme asti. Niin, nyt tulee hän. Minä menen ja tahdon katsoa miestä."
Silloin laski tuo nuori hiljainen mestari vasaran ja kulmamitan kädestään ja lähti matkalle. Ja matkalla lietsoi ja lietsoi hänessä iäinen voima ja takoi ja takoi. "Vapahtaja tulee… Minkä näköinen hän mahtaa olla? Ja millainen hän ollee? Jumala ja hänen hyvät henkensä ovat asuvat väkevinä hänessä…" Ja kun hän seuraavana päivänä illan lähetessä tuli paikalle, seisoi siellä kansaa joukoissa kaikista osista maata: länsimerestä itäjärveen, suuresta kaupungista etelässä nummikyliin asti pohjoisessa. Kuninkaansa ja kirkkonsa pettämänä, neuvottomana, vääryyttä kärsivänä ja sorrettuna, epätoivoisena kansana tuijottivat he ja riippuivat tuon voimakkaan miehen huulilla, joka puhui kuninkaan ja rikkaitten ja ulkokullattujen kirkkovanhurskasten perikadosta, ja siitä autuaasta ajasta, joka silloin, nyt kohta, koittaisi kaikille, jotka ovat synnittä ja viattomia. "Hän, jonka Jumala lähettää, Vapahtaja, on lähellä: hänellä on toisessa kädessään kuolema, toisessa kädessään vapaan isänmaansa onni ja autuus…" Silloin tungeskelivat tuhannet häntä lähelle ja polvistuivat veteen, joka siinä virtaili valkealla hiekalla laaksoon, ja ylistivät, kun hän levitti kätensä heidän ylitsensä: "Niin kirkas kuin vesi ja hiekka, niin puhdas on sielumme oleva: siten olemme saavat elää ja olla pyhän sankarimme turvissa puhtaassa onnellisessa isänmaassamme, me hiljaiset ja nöyrät ja vaivaiset maassa".
Miehen pohjoisesta valtasi tämä näky, ja hetken suuruus. Hän, jonka sielu siellä ylhäällä hiljaisilla kankailla oli ollut vaarassa häipyä hämäriin uneksumisiin ja sekautua levottomaksi, hänet pelasti tämä mies ja tämä hetki tästä vaarasta, pelasti mielenkirkkauteen ja teonvoimaan. "Mitä sanoo hän?… Ihmiset ovat asuvat puhtaina puhtaassa maassa? Mutta kuinka voi ihmisestä tulla puhdas? Sitä hän ei tiedä. Sitä ei tiedä kukaan maassa. Tiedänkö minä sen?… Tiedänkö minä sen? Puhdas elämä maassa? Minä… minä voin sen osoittaa ihmisille! Kannanhan sitä itsessäni ja sielussani, kannan lapsuuteni päivistä asti? Näinhän sinut aina edessäni, sinä pyhä, iäinen voima, näin isänlempeytenä? Sinun lapsesi olen, siitä asti kuin ajatella taidan. Sinun rakas, puhdas, rakastettu lapsesi. Kaikki synti on mahdoton, kun on yhteydessä sinun kanssasi… Lähellä on Jumalan valtakunta! Lähellä on onni kurjaa vaivaista kansaani! Niin: lähellä, lähellä se on… Sen täytyy tulla. Auta, Isä, tulkoon sinun valtakuntasi! Koko kansani autuaana ja puhtaana sinun polvillasi kuin minä!… Isä… mitä pitää minun tehdä… Missä on Vapahtaja… Isä, kuka on hän? Isä, osoita hän minulle… Isä, kuka hän on?…" Näiden raskaiden tunteen- ja tahdonaaltojen huuhtelemana polvistui hänkin valkealle hiekalle ja pyrki pyhällä, kuumalla antaumisen halulla iäistä voimaa lähelle. Ja silloin, kun hän siten tahdotonna koko olemisellaan ja elämällään pyrki ja kamppaili lähestyäkseen iäistä pyhää voimaa ja kokotakseen sen syliin: "Minä olen sinun, ja tahdon tehdä, mitä minun pitää tehdä: Oi, rakas isäni, sinä hyvä ja uskollinen…" silloin tuli hänelle silmänräpäys, jolloin hän oli kuin kohotettu aisteistaan, autuas hurmatila, hän tunsi ja kuuli, että iäinen voima, 'Isä taivaissa', otti vastaan hänen kuuman antaumisensa ja hänen puhtaan tahtonsa: "Sinä olet minun rakas lapseni. Minä iloitsen sinusta."
Hän nousi ylös ja väistyi syrjään. Hän jäi kai siksi yöksi vielä niille seuduille, autuaissa ajatuksissa, ja korkeissa kohotetuissa aavistuksissa, sielussaan uusi ihana valo ja riemuitseva ilo, että nyt oli päässyt kirkkauteen se, mikä lapsesta asti oli ollut hänen samea sekava kärsimyksensä ja autuas ilonsa… "Minä olen profeeta! Iäisen totuuden julistaja, ikäänkuin vanhat sankaritkin! Jumalan lähettiläs! Onni tulee raukalle kärsivälle kansalleni! Jumalan valtakunta lähestyy. Se lähestyy. Minä julistan sitä! Minä hänen lähettiläänsä! Viimeinen hänen lähettiläitään?… Vapahtaja?…"
Silloin lähti hän aamulla matkalle, taaskin pohjoiseen… Kulkee kaksi kolme tuntia. Silloin joutuu hän kotimatkallaan yksinäiseen, ihan autioon seutuun isänmaataan. Silloin asettuu hänen tunteittensa korkea aallokko. Hänen mielensä muuttuu, kun hän siinä matkaa autiota kangasta, raskaaksi ja raskaammaksi. Hän pysähtyy ja kaivautuu ajatuksiinsa. "Kun minä nyt huomenillalla tulen kotiin, niin silloin pitää minun astua esiin… minun, joka olen niin arka ja hiljainen… ja sanoa: tulkaa puhtaiksi sydämissänne ja elämässänne; Jumalan valtakunta lähestyy"… He odottavat kaikki pyhää sankaria, joka miekan ja sanan voimalla vapahtaa meidät vieraasta ikeestä. 'Miekat paljastakaa!' "Mutta sitä minä en voi. Sitä ei ole Jumala sisässäni käskenyt… Tai voinko sentään? Minä olen viisain maassa, ja minulla on valta ihmismielien ylitse. Pitääkö minun julistaa, mikä on heille mieleen? Pitääkö minun hiukan muuttaa, mitä Jumala sisässäni käskee? Se, mitä minä tahdon sanoa heille, on liika korkeata ja pyhää… Niin, hiljaiset maassa! Mutta äitini ja veljeni ja rikkaat kylässä! Ja nuo kovat ja kiihkeät kiihkokansalliset ja ruhtinas! Muutamat tulevat olemaan epäluuloisia, toiset ovat uhkaavat, kolmas on vainoova minua ja vievä vankeuteen… No niin: minun pitää hiukan muuttaa sitä. Minun pitää. Puen itseni koreasti ja korkeasti, teen ihmeitä ja suuria tekoja, ja sitte: 'Minä olen Vapahtaja! Miekat käsiin!' Silloin on koko kansa seuraava minua… Ei…, pahat henget!… Pois minusta te, pahat henget!… Minä tahdon kuulla yksin Jumalan ääntä".
Päivä kuluu ja tulee yö; hän kyyristäytyy vuoren varjoon, onneton, yksinäinen, kamalain epäilysten raatelema ihminen, ihminen syvimmässä hädässään. Hän rukoilee, ja hänessä välähtää rohkeuden salama; mutta taaskin lannistuu hän; rukoilee taaskin, rukoilee "Isältään taivaissa", rukoilee kuumasti voimaa ja valoa. Hän rukoilee: "Osoita totuus minulle! Sano minulle: pitääkö minun auttaa kansaani sinun miekallasi ja sinun sanallasi, vai ainoastaan sinun sanallasi?"
Kuten jalo metsäneläin, joka levottomana kulkee edestakaisin häkissään, ja tuijottaa joka rautaristikon läpi ulos vapauteen, eikä vaan voi saavuttaa sitä: siten etsi hänen sielunsa, etsi kaiken yötä päästäkseen selvyyteen. Hän on myöhemmin eräänä hiljaisena hetkenä kertonut siitä ystävilleen, ja he ovat uskoneet sen, sillä se oli koko kansan usko: Saatana, hän sieltä pimeästä taivaankulmasta, pahojen henkien päämies, hän oli ilmestynyt hänen eteensä ja puhunut: "Sekoita maata puhtaaseen Jumalan asiaan". Se, mitä hänessä oli ihmispelkoa ja turhamielisyyttä ja aistillista halua, se taisteli ja kamppaili vahvan miehen voimalla tuota toista, pyhää ja puhdasta vastaan, joka muodosti hänen luonteensa suurimman ja jaloimman osan. Ja päiväkausia kesti se taistelu. Toisinaan jatkoi hän matkaansa pohjoiseen. Silloin säikähti hän taaskin takaisin, ja palasi ulos korpeen.
Oli usein lähellä se suuri vaara, että hän hylkäisi "Isänsä taivaissa", ja palaisi takaisin kyläänsä samana hiljaisena käsityöläisenä kuin hän oli ollutkin, mutta nyt ihmisenä, jolla oli revitty raastettu sielu, ja omantunnon tuskien masentama sisällinen elämä. Ja oli usein lähellä vaara, että hän sekoittaisi maata oppiinsa: "Esiin miekka; minä olen pyhä johtajanne, jonka Jumala teille on luvannut". Koko ihmiskunnan tulevaisuus riippui näinä päivinä tuosta puhtaasta sielusta, tuon ainoan ihmisen uljuudesta ja uskollisuudesta.