Mutta hän oli uljas ja rohkea. Ja hän oli kirkas ja selkeä, hän oli puhdas. Hän ajatteli sitä autuutta, jota hän oli tuntenut, kun hänen sielunsa oli levännyt Jumalan luona. Hän pyrki ja taisteli yhä uudestaan kuumassa rukouksessa isänsä taivaissa polville. Ja tämä, "Isä taivaissa" autti häntä. Varmaa on, että iäinen voima tuki häntä. Kuitenkin oli se hänen oma tekonsa. Meidän täytyy kiittää häntä siitä, salvumies Jesusta pohjoisesta nummikylästä. Hän on tuonut avun ihmiskunnalle. Lopulta nousi hän, voitokkaana: "Sinun asiaasi olen ajava, puhtaasti, ilman miekkaa, ilman mitään maallista. Minä tahdon uskoa sinuun, enkä epäillä: läsnä on sinun valtakuntasi, ja ilman miekkaa olen sen perustava. Olenko itse Vapahtaja, sen jätän sinun osoitettavaksesi minulle aikanasi. Auta minua, isä taivaissa."

Silloin, kertoi hän, virtasi häneen voima. Enkelit ihanasta taivaasta piirittivät hänet. Hän ei enää pelännyt ja kavahtanut. Hän veti henkeään syvään ja tyyneesti, ja lähti päättävin mielin pohjoista kohti. Epäilykset ovat nyt jätetyt. Ihmistahto on vaiennut. Nyt ei hän tahdo muuta, kuin täyttää puhtaan lempeän armiaan Jumalan tahdon. "Sinun tahtosi tahdon minä täyttää. Ja julistaa, että valtakuntasi on tullut. Julistaa sinun ihanaa valtakuntaasi maassasi, enkä välittää ihmistahdosta."

Hän vaelsi pohjoista kohti. Etelästä käsin tavoittaa hänet kolkko viesti: "Ruhtinas on vanginnut Jumalan miehen virralta, hän on kuoleva teloittajan käden kautta". Mutta hänessä ei enää elä pelon värähdystäkään. Hän seisoo, kädessään puhtain asia, mitä maailmassa on, seisoo puhtaana ja vapaana, tukenaan iäinen voima, "Isä taivaissa".

* * * * *

Kahden päivän kuluttua saapuu hän kotiseudulleen. Kotikyläänsä hän aluksi karttoi. Eräässä ystävällisessä kylässä, itäänpäin kotikylästään, esiintyi hän ensikerran, vapaana matkustavana saarnaajana, kuten oli tavallista hänen maassaan. Hän astui esiin, epäilemättä ja pelkäämättä, silmät onnellisina ja loistavina; hänhän oli iäisen voiman sanansaattaja maailmassa: "Astu esiin! Ja puhu! Sinä olet rakas lapseni. Puhu! Mitä sanot ja teet, sen sanot ja teet tahtoni mukaan." Nyt lähti kotka lentoon.

Hän nousi ylös, ja astui pöydän ääreen, ensi kertaa, ja aukaisi vanhat kirjat; ja ihmiset katsahtivat häneen ja näkivät: tuo ei ole mikään kuivakiskoinen opettaja; hän on ihminen, jonka koko sisällisyys on herätetty ja liikutuksessa; hänessä elää Jumalan henki. Hän luki kohdan, jossa sanottiin: Jumalan henki on minut lähettänyt: köyhille maailmassa tuon minä suloisen sanoman; vangituille julistan minä vapauden; sokeille näön; ja laski kirjan taas kädestään ja hengähti syvään ja sanoi: "Vanha sana täyttyy nyt. Nyt! Kurja, sorrettu, vaivanalainen kansa: luvattu autuas aika on tullut! Jumalan lempeä ihana valtakunta alkaa ihmisten keskellä! Heittäykää hänen huomaansa, olkaa hänen lapsiaan! Silloin haihtuvat kaikki varjot, jotka painavat ihmiselämää, kaikki, kaikki: paha omatunto, ja kaikki vaiva ja hätä, ja kuolemakin. Koko ihmiselämä: se on loistava ja välkkyvä kuin Jumalan sali puhtaassa autuaassa hohteessaan. Antautukaa Jumalalle! Olkaa Jumalan lapsia! Nyt lähestyy Jumalan valtakunta! On nyt se autuas aika, josta hurskaat sankarit ovat puhuneet. Kuulkaa, uskokaa, mitä sanon ja julistan, ja iloitkaa!…" Siten puhui hän. Silloin riemuitsivat nuo köyhät ja vaivanalaiset ja epätoivoon vaipuvat ihmiset, ja ihmettelivät. He riemuitsivat äärettömästi, ja heidän mielensä valtasi ja huumasi tuo ihmeellinen, ihana, kauan kaivattu toivo.

Hän jatkoi matkaansa, välttäen kotikyläänsä, kulki kaikissa lähikylissä ja kaupungeissa, paikasta paikkaan. Hän järkytti syvästi vaivaisten, epätoivon valtaan joutuneiden kansalaistensa sydämiä. Hän oli pitkinä, yksinäisinä, itseensäsulkeuneina vuosinaan ajatellut ihmisolemista ja ihmisoloa sen perustuksia myöten. Aina seisoi ihmiselämän tuska ja hätä ilmielävänä hänen edessään: täynnä tuskaa ja kurjuutta on ihmissydän, ja voisi sentään olla tulvillaan ihanaa suloisuutta. Kaiken päivää eli hänen sydämessään tulinen palava osanotto ja sääli: minä kärsin kansani kärsimyksestä; minä tahdon ja minun täytyy se muuttaa, niin että se on oleva autuaana Jumalan polvilla, niinkuin minä olen ollut autuas lapsuuteni päivistä asti. Kaiken päivää eli vaarumattomana hänessä vanhojen sakarien uljas ylevä rohkeus: "Väkivoimalla minä pakotan sen; minussa asuu Jumalan henki: minä pakotan veljeni, niin että he asettuvat Jumalan huomaan, niinkuin minä olen asettunut hänen huomaansa, ja olen turvassa ja iloitsen. Hyvää ja hyvyyttä varten on ihmissielu luotu; Jumalasta on ihmissielun olento; se voi, ja sen täytyy voida työntää luotaan perkeleen ja hänen enkelinsä. Vapahduksen myrskytuuli on puhaltava läpi kaiken kansan; hyvät ovat vakuuttavat hyvyydestään pahat ja voittavat ja kääntävät heidät, tuliset ja innokkaat ovat riuhtasevat hitaammat mukaansa, hiljaiset maassa ovat murtavat tylyjen ja synkkien hurskailijoiden voiman. Ja silloin ovat Jumala ja hänen enkelinsä hallitsevat kansassa; puhdas ja autuas kansa on seisova Jumalan turvissa, vapaana kaikesta synnistä ja kaikesta puutteenalaisuudesta, jokainen onnellisena lehmuksensa siimeksessä."

Se oli hänen uskonsa, hänen rakkautensa ja hänen toivonsa; ja sitä julisti hän ihmisille hengellä, joka ihmeellisesti kumpusi syvyyksistä, ja sanoilla, jotka välkkyivät ja kimaltelivat kuin kastehelmet ihanassa puistossa. Ja sitä julisti hän kansalle, joka oli vilkasluontoista ja luonnoltaan syvänhurskasta, ja jolla oli ihana suuri menneisyys, ja joka nyt, nykyisyyden toivottomassa kurjassa ahdingossa huusi ja kutsui onnea ja vapautta itselleen. Ei ollut ihme, että hän tempasi mielet mukaansa.

Kulki heräyksen liikutus kautta koko pohjoisen maakunnan, hänen kotiseutunsa; se heräys kulki kuin morsiuskulkue kylästä kylään. Ihmisten samenneet silmät kirkastuivat taaskin ja alkoivat loistaa. Entiset suuret ajat, ja niiden äänet, jotka kauan sitte olivat lannistuneet ja vaienneet, alkoivat taaskin kajahdella ja soida. Taaskin puhuttiin ovien edustoilla ja liesien ääressä syvistä suurista asioista: Jumalasta ja ihmissielusta ja isänmaasta, merkki suuresta ajasta. Alkoi liikahdella ja elää kansan syvänteissä.

Hiljaiset maassa riemuitsivat hänestä: "Hän ei laske kymmenellä sormellaan, mitä pitää tehdä, ja mitä ei. Seitsemästi ja seitsemästi, ja sitä saat syödä, ja sitä et saat tehdä, ja jos on sunnuntai, niin et saa tehdä sitä ja sitä. Kuka niitä kaikkia käskyjä ennättää huomaamaan? Hänellä on vaan yksi ainoa yksinkertainen totuus: Anna Isälle taivaissa ja kanssaihmisille sielusi ja sydämesi: Ja katso, niin olet autuas!…" Siellä istui ja seisoi iltahämärissä kalastajia rannalla venheittensä luona, ne olivat kuulleet häntä ja katselleet häntä. "Simon… miksi ovat silmäsi olleet niin kirkkaat koko päivän, etkä virka sanaakaan? Olethan muuten sentään vilkkain kaikista? Mitä sanot sitte sinä tästä miehestä?" Silloin nousi Simon venheen reunalta, huulet värähtelevinä ja silmät luotuina maahan: "Veljet, pitäkää te huolta venheestäni ja verkostani… Antaa sielunsa Jumalalle?… Täyttää koko elämänsä rakkaudella ja uskollisuudella?… Autuas se ihminen, joka häntä noudattaa. Minä… minä seuraan häntä, ja seuraan häntä aina."