Pienet tullivirkamiehet tungeskelivat hänen ympärillään. Hän oli heidän miehensä. Kiihkokansalliset sanoivat heille: "Seitsemästi päivässä pitää ihmisen rukoilla ja pestä itsensä ja jättää toimensa. Ell'ette tee sitä ja sitä ja sitä, olette syntisiä, ja kansattomia kurjia ja joudutte helvetin tuleen." Siten ei puhunut tuo. Hän ei moittinut, hän ei kironnut. Hän osoitti heille sen sielun onnen, joka vapaasta rakkaudesta horjumatta seisoo hyvyyden Jumalan puolella. "Helppo ies on se kantaa", sanoi hän, "ja todellakin kevyt ja lievä taakka. Sitä vastoin kaikki tuo muu: nuo lukemattomat kirkonkäskyt, pahat teot ja paha omatunto, hätä ja elämän kurjuus… kuinka raskaita ne ovat! Ihmiselämä, kaukana Jumalasta ja ilman häntä, on liika raskas ihmishartioiden kantaa, mutta lapsena Jumalan polvilla, siellä voi sen puhtaasti ja uljaasti kestää. Ja sitä seuraa Jumalan valtakunta." Kun he sen kuulivat, iloitsivat he ja puhuivat keskenään: Mitä voi sanoa tuota vastaan? Se on sula totuus. "Mitä sanot sinä, Mateus?… Mateus, sinä olet mietiskelijä: mitä sanot sinä siitä?…" Samana iltana näki hän Mateuksen istumassa virkapöytänsä ääressä tullihuoneessa, ja, ohimennessään, heitti hän häneen pitkän katseen. Se katse tunki Mateusta sydämen pohjaan. Hän nousi verkalleen ylös, nuo ihmeelliset silmät, ja hänen puhdas, tenhoova lempeytensä olivat lumonneet hänet. Kasvot kalpeina otti hän päällysviittansa ja lähti hänen jälissään.

Kaikki sairaat, jotka vuosikausia, usein lapsuudestaan asti, olivat poteneet ja elelivät kurjuudessa sukulaistensa luona, ja kaikki ne, jotka raskasmielisyys tai luulottelut ja mielikuvitelmat, tai tarttuvat taudit olivat karkoittaneet perhepiiristään, ja jotka asustivat ja elivät syrjäisissä, rappeutuneissa rakennuksissa… niitä oli tuhansia… kaikki ne tulivat tuliseen liikkeeseen. He uskoivat kaikki, että pahat henget rankaisivat heitä jostain rikoksesta. Näiden luokse, joissa asui paha henki, tuli tämä armias lempeä ihmislapsi, tämä Jumalan lapsi, ja toi sydämessään sulaa iloa ja sanomatonta toivoa heille: "Kaikki kurjuus ja vaiva loppuu! Tulee Jumalan autuus ja valtakunta!" Silloin huusivat he: "Katsokaa! Katsokaa! Hän on ihminen niinkuin vanhat hurskaat sankarit! Hänessä asuu Jumala! Jumalan henki! Hänen täytyy voida auttaa meitä raukkoja ja viheliäisiä, joissa asuu paha henki!" Silloin piiritti hänet valittavien, kiroovien, rukoilevien joukko: sekaisia, heikkomielisiä, rampoja ihmisiä.

Tuota näkyä ei voi kuvata eteensä kylliksi järkyttävänä. Sen kansan keskuudessa ei ollut kai enempää sairaita kuin muuallakaan; mutta kaikki sen sairaat olivat ilman lääkäriä, ilman apua, ilman kodin suojaa, ilman peitettä, ilman armeliaisuutta, olivat paljaina kadulla. Ja nyt tuli apu. Apu Jumalalta. Kymmenet tuhannet sairaat ja yksi lääkäri! Ja hän?… hän?… hän tietää sen ainoan: Jumalan valtakunnassa ei ole eikä saa olla sairaita. Kaikista niistä, jotka taistelevat pahuuden itsestään pois, ja asettuvat Jumalan puolelle, niiden päältä varisee sairauden paha henki, niinkuin varisevat ryysyt. Siellä, missä sydän ja tahto kurottivat ja pyrkivät häntä kohden, siellä voi hän parantaa. Hänen puoleltaan, palava, pyhä, melkein hurja tahto auttaa, palava huuto "Isän puoleen taivaissa": Eikö jo tule valtakuntasi maahan ja maailmaan? Sairaan puolelta lähentyvä kamppaileva usko, koko sairas hento tahdonvoima riippuen hänen puhtaissa rohkeissa silmissään: siinä voi hän auttaa. "Sinä olet Jumalan lapsi? Jumalan lapsi ei voi olla sairas… Tule, anna kätesi minulle… Noin… Nouse ylös… Noin… Ole rauhassa… Ja iloitse…" Silloin huusivat heikkomieliset: "Katsokaa Vapahtajaa!… Vapahtaja hän on!"… Se huuto puistatti koko hänen sisäisyyttään. "Vapahtaja? Olenko minä se? Olenko minä se? Siis on kansani minun käsissäni… Älä johdata minua kiusaukseen? Heidän suustaan puhuu paha henki!"

Hän tuli illalla erääseen kylään järven rannalla ja meni erään tuttavan huoneeseen. Silloin täyttyi huone kohta ihmisistä. Ikkunat ja ovet olivat tungokseen asti täynnä ihmisiä. Oli silloin kylässä eräs nuori mies, hermotautinen, voimaton ja tahdoton, oman ja kyläläisten uskon mukaan pahan hengen riivaama, oli jo vuosikausia elänyt alituisessa tylsä- ja synkeämielisyydessä, puhumatonna ja rampana. Hänen isänsä ja äitinsä ottivat paarit ja tulivat huoneen edustalle ja pyysivät: "Laskekaa meitä sisään!" Mutta se oli mahdotonta. Silloin tarttuvat voimakkaat kädet niihin ja nostavat ne katolle, ja irroittavat jonkun laudan, ja laskevat sairaan nuorilla Jesuksen jalkojen eteen. Nousee hälinää, kaikki puhuvat ja huutavat ja pyytävät, palavat uteliaat silmät tuijottavat häneen: "Sinä voit auttaa… sinun pitää auttaa… auta häntä vaivaista ihmistä…" Sairas katsoo pelokkain rukoilevin silmin ylös häneen. Silloin kumartuu hän häntä kohden; pyhä tahto auttaa, ylevä varmuus sen avunannon voimasta tulvahtaa sairaan ylle: "Koska tulet sydämesi pohjasta pyytäen ja nöyrällä pelokkaalla uskolla: niin ole vapaa pahan vallasta. Voimattomia ovat pahat henget. Jumalan lapsi olet sinä. Jumalan aika on tullut…" Silloin kirkahti sairas ja kohottausi… "Nouse ylös ja käy".

Se oli suuri aika. Kevätmyrsky puhalteli yli pienen maan. Hän kantoi myrskyn, ja myrsky kantoi hänet. Jumalan valtakunta oli todella tulemassa. "Se on selvää: koko kansan on se valtaava! Kaikki on oleva Jumalan valtaa ja valtakuntaa! Hänen tahtonsa, joka tähän asti on täyttynyt ainoastaan ylhäällä taivaassa, hänen tahtonsa tapahtuu nyt maan päälläkin. Maa tulee pyhäksi nyt, ja pyhä maa on onnellinen ja vapaa. Kuka ja mikä saattaa vastustaa, jos Jumala ja ihmiset seisovat yhdessä?"

Silloin kohoovat hymyilevälle taivaalle ensimmäiset mustat pilvet.
Kohoo kaksi, kolme samaan aikaan.

* * * * *

Se oli koko hänen kansansa usko, että "Vapahtaja" oli tuova Jumalan valtakunnan maan päälle. Siispä alettiin kohta hänen esiintymisensä jälkeen kuiskia: "Onko tämä Vapahtaja?" Kysyttiin ja ajateltiin, kysyttiin ja ajateltiin raskaasti: "Onko hän se? On, hän se on. Katsokaa hänen silmiään: hän on autuas Jumalanlapsi! Katsokaa, kuinka lempeä hän on, ja mikä siunaus on hänen käsissään!" Mutta sitte muuttuivat he taas epäröisiksi: "Ei, ei se hän ole. Kuinka voitte sanoa, että se on hän. Ettekö tiedä, että Vapahtajan pitää olla vanhaa kuningassukua, että hänen pitää täyttää lain ja parantaa sairaat, että hän kukistaa sortajat ja nostaa kansamme maailman hallitsijaksi? Hän ei ole Vapahtaja…" Sankari tiesi että hän oli Vapahtaja, hänen ylevä pyhä sielunsa sanoi hänelle: "Minä olen hän, jota on odotettu, sillä minä voin johtaa kansani Jumalan valtakuntaan, autuaaseen täydellisyyteen. Minä olen hän, jota on odotettu, ja minä olen sanova, että minä olen hän". Hän näki, mikä syvä juopa oli hänen ja hänen kansansa uskon välillä. Hän näki, kuinka kansa hämmentyi hänen suhteensa, koska se ei voinut irtautua vanhasta maallisesta uskostaan. Hän näki, kuinka se aina ilmaisi taipumusta sekoittaa hänet tuohon vanhaan maalliseen uskoon. Kuten sakea kuohu kohisee ja kiehuu kallion kupeella, siten riehui ja työntäytyi häntä kohden hänen kansansa jylhä ja raaka maallinen usko. Kansa tahtoo, se vaatii, ja vaatii hurjana ja salaa: Ole Vapahtaja, semmoinen kuin me kaipaamme. Mutta hän seisoi lujana pohjallaan: puhtain sydämin, lempein armeliain sieluin, mies ja lapsi yht'aikaa: minä tahdon olla Vapahtaja, niinkuin isäni sen tahtoo. Silloin lankesi hänen ylevälle puhtaalle sielulleen varjo.

Sairaat ja heikkomieliset tulvivat liika tulvimalla hänen luokseen. Hänestä on tulemaisillaan ihmelääkäri. Sen minkä kansa yhä vieläkin ja aina lausuu kumoomattomimpana mielipiteenään: Terveys on paras tavara: se oli silloinkin samoin. "Paranna minut! Ja minut! Ja minun veljeni! Ja minun lapseni! Jos sen teet, olet sinä se, joka on luvattu, Vapahtaja!" Ruumiillinen hätä ja avuntarve kasvoi jättiläissuurena hänen ympärillään, ja tunki häntä pois hänen omalta tieltään. Hän oli lähtenyt, ei vapahtamaan muutamaa sataa sairasta ruumiillisesta sairaudesta, vaan saattamaan koko kansansa Jumalan luoksi, ja siten vapahtamaan sen kaikesta ruumiin ja sielun pahasta ja kaikesta valtiollisesta sorrosta. Hän näki vaaran, joka tuossa oli uhkaamassa, näki koko sen suuruuden ja hänet valtasi levottomuus ja hän riensi kylästä kylään, hänet valtasi halu kaivautua ja kaivautua mietiskelyihinsä yksinäisillä teillä ja samassa kirposi hänessä taaskin: meidän pitää eteenpäin, eteenpäin.

Etelästä, pääkaupungista käsin, uhkasi toinen vaara… Kiihkokansalliset ja kirkollismieliset, jotka pitivät majaansa pääkirkon ympärillä, lähettivät muuten tuon pohjoisessa asuvan, köyhän maakansan luoksi ainoastaan halvempiarvoisempia ja huonompia opettajiaan, pappejaan ja asiamiehiään. Mutta nyt alkoi kuulua sieltäkäsin tuo kirkas soiva sana: "Isä taivaissa on perustanut valtakuntansa meidän maassamme, ja tekee autuaiksi ihmiset ja vapahtaa". Silloin huomasivat he sanoman raikkaasta rikkaasta soinnusta, että se lähti perkeleestä.