Hän tohtii sen: hän lähettää uskollisensa, jotka nyt jo kolme neljä kuukautta ovat seuranneet häntä, lähikyliin. He kertovat: "Nyt on loppunut vaivojen aika: Jumalan valtakunta, kauan odotettu ja kauan kaivattu, tulee. Keskellämme vaeltaa mies, joka on niinkuin vanhat entiset sankarit, mies, jolla on ihmeellinen armo Jumalan ja ihmisten edessä, ja jonka sielu on ylevä, puhdas ja rakkautta täynnä, ja jonka kädet ovat lempeät ja väkevät. Hän julistaa vapahduksen päivää, antaa synnit anteeksi, ja manaa ja karkoittaa pahat henget. Hän on kokonaan vallannut meidät, lumonnut sielumme, täyttänyt sen sanomattomalla onnella. Uskokaa meitä, ja heittäkää päähänne kaikki paha, jotta voitte nauraa ja iloita niinkuin me, kun Jumala taivaissa nyt on tekevä lopun kaikesta tuskastamme ja kurjuudestamme, ja tuhansilla enkeleillään rakentava valtakuntansa tässä meidän isänmaassamme…" Niin vaelsivat he, ja palasivat jonkun viikon kuluttua takaisin. He palasivat loistavin kasvoin. "Herra, ajatteles! Pahat hengetkin, jotka asuvat sairaissa ja heikkomielisissä, tottelivat meitä." Silloin puhkesi hänen sielussaan suuri riemu: "Minä näin saatanan suistuvan maan päälle pimeästä taivaankolkastaan kuin salaman, pelastaakseen mitä pelastettavissa oli. Hän huomaa, että hänen valtansa maan päällä lähenee loppuaan. Mutta minä nauran ja riemulla ylistän sinua, Isä ihanassa taivaassa! Minä nauran ja riemulla ylistän, että sinä, salainen ja salattu, olet ilmaissut minulle hyvyytesi ja olentosi, ja tehnyt minut lapseksesi ja autat minua tekemään toisiakin ihmisiä lapsiksesi. Minä nauran ja riemulla iloitsen, ett'ei kukaan toinen ole sinua tuntenut, kuin minä yksin, ja että he kaikki nyt minulta oppivat ja näkevät, ja tulevat autuaiksi. Minä nauran ja riemuitsen, ett'eivät ne ole suuret rikkiviisaat, joille sinä olet valtakuntasi ilmoittanut, vaan minunkaltaisilleni, vähäpätöisille ja oppimattomille."
Ja riemussa jatkoi hän matkaansa, aina lempeänä ja laupiaana, aina armoa jakavana.
Eräs kiihkokansallinen, Simon nimeltään, rikas mies, joka mielellään näki kuuluisuuksia luonaan ja mielellään tahtoi esiintyä anteliaana ja puoluenäkökantojen yläpuolella olevana miehenä, kutsuu hänet vieraakseen. Ylväästi ja pöyhkeilevästi on pöytä katettu avoimeen pylväskäytävään; vieraat istuvat maan tavan mukaan avojaloin.
Silloin syntyy ovessa tungos. Joku köyhä tyttö, alemmasta kansan luokasta kaupungissa, jota ahdistaa huoli ja tuska hänen kurjan elämänsä vuoksi, on kuullut, että hän on siellä, hän, josta puhutaan, että hänessä asuu ihmeellisesti Jumalan henki. Hän seisoo ja etsii häntä ja tuntee hänet vilpittömistä, lempeistä silmistään, ja hän vaipuu polvilleen. Ja kun hän siinä on polvillaan, näkee hän hänen jalkansa tomuisina maantien pölystä, ja näkee vesiastian siinä, ja polvillaan ja itkien pesee hän hänen jalkansa, ja kumartuu syvälle, ja kuivaa ne pitkillä hiussuortuvillaan. Pylvästössä on tullut hiljaista. Ei kuulu muuta kuin naisen katkera itku.
Silloin loi lempeä sankari katseensa ylös, ja näki isännän kasvot, ja näki niissä salaisen pilkan: "Oh, jos olisit sinä pyhä mies! Silloin tietäisit, että hän tuossa on portto!"… Silloin leimahti tuli hänen silmissään: "Simon, minulla on jotain sanottavaa sinulle".
Hiljaisuus tuli syvemmäksi vielä.
"Eräs rahamies oli lainannut kahdelle vähävaraiselle rahaa, toiselle viisikymmentä markkaa, toiselle viisisataa. He eivät kumpikaan voineet maksaa. Silloin antoi hän heille heidän velkansa anteeksi. Sano minulle: kumpi näistä kahdesta on kiitollisemmin rakastava rahamiestä."
Simon vastasi paikalla: "Se, jolle enemmän on annettu!"
Silloin ratkesi tuo lempeä puhumaan vihalla: "Katsos Simon! On tapana koko maassamme, että annetaan vieraalle, joka tulee pölyiseltä tieltä sisään, vettä jalkoja varten, ja ystävällinen kädenpudistus. Sinä et ole antanut minulle kumpaakaan. Sinä arvelet, ett'ei sinun tarvitse olla hyvä kenellekään, sinä arvelet, ett'et sinä tarvitse, et Jumalan etkä ihmisten apua. Sinä arvelet, ett'et ole kenellekään velkaa, et edes viittäkymmentä markkaa. Sinä arvelet: Oh, tuo langennut turmeltunut nainen!… Tuo nainen, Simon?! Hyvä: hän on velkaa Jumalalle ja ihmisille, paljon velkaa, viisisataa markkaa! Suuri syntinen! Mutta katso, kaikki hänen syntinsä, ne ovat anteeksiannetut ja unohdetut! Sentähden että hän on minulle, matkamiehelle, ja Jumalalle, jonka hän tietää asuvan minussa, osoittanut niin palavaa rakkautta. Rakkaus Jumalaan ja ihmisiin, Simon, se peittää monet synnit. Simon, tokkohan on sinulle annettu anteeksi?"
Ja hän puhui hyvästi ja lempeästi naiselle: "Jumala taivaissa on sinunkin isäsi ja rakastaa sinuakin. Hän rakastaa sinua, semmoinen kuin olet! Kestä sinäkin rakkaudessasi häneen, kestä rakkaudessa häneen, vaikk'et voisi vapautua synneistäsikään! Ja nyt lähde! Älä itke noin!"