Siten vaelsi hän kylästä kylään, aina ylevänä ja aina lempeänä, mielessään aina uusi uudistuva innostuksen ja sisällisen riemastuksen voima.
Mutta hänen takanaan… kaukana tosin… siellä, jossa jokapäiväisyyden tomu taaskin laskeutuu liikutetuille sieluille: siellä takana hiipivät ja hiiviskelevät pimeät viholliset.
Kuten varikset, jotka lähtevät lentoon kirkonkatolta, ja lentävät ja lentävät, ja keksivät yksinäisen villieläimen kulkevan lumiaavikolla, edelleen ja edelleen, ja lentävät matalaan vaakkuen sen jälissä; siten tulevat ne Jumalanhuoneelta etelässä ja lentävät pohjoiseen ja lentävät ja kirkuvat hänen jälissään: "Sinä aiot, sinä tahdot hävittää vanhat pyhätöt? Oletpa ihmeeksesi saava nähdä, kuinka syvälle ja lujasti ne ovat perustetut kansaan!…" He puhuvat ja yllyttävät kiihkeästi kansaa: "Kansa, kansa! Pysy esi-isäisi uskossa! Tahdotteko tehdä isänne haudoissaan houkkioiksi ja vääräuskoisiksi? Oppimaton ihminen hän on! Kaukana hän on kasvanut kirkosta, jossakin kaukaisessa maakylässä, maan rajalla jossain nummikolla?! Hänkö on mies koskemaan pyhyyksiin, joita oppineet kirkon ja Jumalanmiehet vartioivat?! Meidän kurjan onnettoman kansamme pyhimpään ja ainoaan kalleuteen, sen kirkkoon?! Sillä mitä on meillä muuta?! Hänkö olisi luvattu Vapahtajamme?! Täyttääkö hän missään suhteessa sitä, mitä meille Vapahtajassa on luvattu? Perkeleen sanansaattaja hän on!"
He uursivat ja vaikeroitsivat, uhkasivat ja peloittivat. He puhuivat salaa tylsistyneille ukoille, he puhuivat salaa naisille. He käyttivät hyväkseen joukon tuhmuutta, ja sen kunnioituksen tunnetta. He vapauttivat kansan vaikeasta ja kovasta pulmasta itse ratkaista asia. "Me olemme pappeja ja tiedämme sen".
Monet eivät kuunnelleet heitä. Ne jotka olivat syvempi- ja hienompimielisiä, moni vakava ja vilpitön mies, ja moni voimakasluonteinen nainen, monet työmiehet, ne sanoivat: "Mitä me kirkosta? Välittääkö sekään meistä?" Monet katselivat onnellisin silmin häneen, kokonaan hurmauneina hänen sisällisen hartauteensa, hänen hyvyyteensä ja vilpittömyyteensä… Mutta kansan suuri joukko, tuo muodoton ja silmätön, raskasliikuntoinen eläin, joka hiukan oli kohottanut päätään, ja hiukan höristänyt korviaan, kun hänen kirkas, sointuva äänensä oli kajahtanut; se salli nukuttaa itsensä. "Kirkolliset tavat ja käskyt ovat varmasti sentään pyhiä. Kuinka ne muuten voisivat olla niin vanhoja? Isä ja isänisä ovat kamppailleet niitä uskollisesti täyttääkseen. Voi, mikä aika tämä on! Kun täytyy ajatella noin raskaasti! Ole varova, rakas sieluni! Rakas sieluni, täytyyhän pappien tietää se! Katsohan, kuinka viisaat silmät papeilla on, ja kuinka syviin ryppyihin he vetävät otsansa! Pelkää, sieluni! Rukoilen sinua, sieluni, pysy vanhassa ja ole rauhallinen…" Ja tuo muodoton raskasliikkeinen eläin rauhottui taas. Ja varikset lensivät edelleen, aina hänen jälissään. Lensivät äänettömästi.
Valoisa sankari kääntyi ympäri taaskin ja palasi tietään takaisin. Sillä koko alue, jota hän kulki ristin ja rastin, ei ole paljoa enempää kuin viisi tai kuusi päivämatkaa avara.
Ja kun hän kääntyi takaisin, huomasi hän, että kansa oli muuttunut hänelle. Hän huomasi, että se luopui hänestä. Hän kulki edelleen, ja tuli erääseen kylään, jonka läpi hän neljää kuukautta sitten oli kulkenut riemukulussa. Ihmiset pysyivät nyt ovillaan, ikäänkuin olisivat he kasvaneet kiinni kynnyksiinsä. Hän kulki useamman pienen kaupungin kautta järven rantaa. Neljää viittä kuukautta sitten olivat ihmisjoukot piirittäneet ja ympäröinneet hänet niissä: heikkomieliset huutaen edellä, kaduilla sairaat paareillaan, rukoilevia äitejä, kaikkien silmät palavassa odotuksessa luotuina häneen, ja kaikki hänen jalkojensa edessä ja hän oli aloittanut: "Isänmaastamme tulee nyt pyhä autuas maa…" nyt: kadut tyhjinä, siellä täällä ovissa jotkut pelokkaat arat kasvot. Hän saapuu kaupunkiin järven rannalla, jota hän kaksi kuukautta sitten vielä oli ylpeässä luottavassa ilossaan kutsunut "omaksi kaupungikseen", ja jonka kaduilla ja huoneissa innostus oli aaltoillut korkeimpana: Jumalan valtakunta oli tullut; oli läsnä; kaduilla se hymyili ja riemuitsi, ja paloi sydämissä. Tuli tosin nytkin sairaita hänen luokseen, ja tuli vanhoja uskollisia. Mutta kansa kokonaisuudessaan pysytteli visusti huoneissaan. "Me emme kuule mitään torvensoittoa taivailta. Jumalan valtakunta ei tule. Hän on lempeä sankari; mutta hän erehtyy…" Kirkollismieliset puhuvat ja uhkaavat. Kun hän huomaa tuon, tuon saamattoman uupumuksen uskossa, tuon karttavan ja pelokkaan väistynnän: silloin ei hän voi hillitä tulista ankaraa suuttumustaan. Hänessä kuohahtaa: "Oi teitä, te kaupungit järven rannalla! Te olette saaneet nähdä ihmeellisiä asioita. Toiset olisivat sijassanne jo katuneet säkissä ja tuhassa. Voi sinua, minun kaupunkini! Sinä olit kohotettu taivasten tasalle: alas helvetin pohjaan on sinut syöstävä."
Mennyttä ja ohitse on nyt riemu. Kolkon raskas tuska laskeutuu hänen sielulleen. Mitä pitää hänen nyt tehdä? Hänen sielussaan hedelmöi suuri uusi maailma, ja hän kantaa sitä mielellään; nyt näkee hän selvästi, ett'ei hän voi siirtää sitä uutta maailmaa todellisuuteen. Mitä pitää hänen tehdä? Hän tietää, että Isä taivaissa on hänen luonaan ja läsnä hänessä, mutta ihmiset eivät tahdo uskoa sitä. Mitä pitää hänen tehdä? Väistyäkö? Sitä hän ei voi. Kuinka voi hän luopua siitä, joka täyttää hänen mielensä niin suurella ilolla ja autuudella? Kuinka voi hän luopua suloisesta totuudesta? Mitä pitää hänen tehdä? Tehdä sovintoko kirkonmiesten kanssa? Sanoa: "paastokaa vaan, peseytykää vaan, noudattakaa sunnuntaikieltojanne, mutta pitäkää samalla sydämenne lempeänhurskaina ja puhtaina?" Sitä hän ei voi. Kuinka voi jakaa totuuden kahdeksi ja pitää toisen puolen, ja antaa pois toisen? Ja vaikka veisi se hänet kuolemaan: hän säilyttää koko totuuden. Kaiken hän tahtoo tehdä! Palvella Jumalaa kokonaan! Ja sitte: tapahtukoon Jumalan tahto!… "Mikä on Jumalan tahto? Mitä tahtoo Jumala minulta?…"
Sattuu silloin kaksi painavaa tapausta, sattuvat ihan peräkkäin. Ja ne antavat hänelle viimeisen selvyyden. Ne näyttävät, kuin salaman välkäys myrsky-yössä, hänelle tien, jota hänen tulee taivaltaa.
* * * * *