Tyhjä on nyt tuo avara esipiha kaikesta maallisesta kaupanteosta. Puhdas on kirkko. Jumalan valtakunta on nyt perustettu. Puhtaat sydämet saavat nyt soinnussa liittyä Jumalaan, ja heidän kätensä levätä veljeskäsissä. Kansa tungeksii häntä lähelle.
Hän riemuitsee sielussaan: "Minä voitan heidät kaikki, kaikki! Suoraan, suoraan vaan autuaaseen ihanaan Jumalanvaltakuntaan! Minun ei tarvitsekaan astua kamalaan vaikeaan kuolemaan…"
Mutta syrjempänä, syrjäisessä pihassa, seisovat joukoissa kirkollismieliset. "Hänen täytyy kuolla. Se on selvää. Mutta varovasti on meneteltävä: tyhmä kansa on hänen puolellaan… Kuolla hänen täytyy… Se on selvää!"
* * * * *
Kaksi päivää on hän kansajoukkojen kuninkaana. Suuri esipiha ja pylväskäytävät: siellä hän hallitsee. Kirkko on puhdas ja puhdistettu maallisesta ja maallisista… Sairaita kannetaan kivilaattojen ylitse… kajahtelevat kantajain askeleet. Näiden hetkien kohottamana melkein ihmismittojen ulkopuolelle, ja tunteessa ett'ei hän mitään tahdo itselleen, että hän ainoastaan on Jumalan palvelija, säteilee hänen olennostaan ihmeellinen voima. Lapsiparvia seisoo pylvästen vierillä, ja laulavat ylistystään. Hänen jalkojensa edessä lepäävät tuhannet. Yhä uudet joukot tulvivat kuulemaan hänen puhettaan, ja ylistävät hänen sanojensa syvää viisautta ja hänen loistavaa lempeyttään, ja saavat ravituiksi köyhät, janoitsevat sielunsa. Tämä kansa on vuosisatoja saanut nähdä ensimmäisillä sijoillaan ainoastaan vähäpätöisiä nurjasti kehittyneitä ihmisiä, ainoastaan ihmiskääpiöitä, ei koskaan puhtaita vilpittömiä ihmisiä.
"Kuinka puhdas hän on, ja vilpitön, ja luonnollinen!"
"Niin, juuri hänen kaltaisensa pitää Vapahtajan olla".
"Vanhojen kuningasten juurta".
"Mutta hän ei ole vanhaa kuningassukua?"
"Eikö hän ole?"