Hänen uskollisistaan ja hänen sukulaisistaan ei ollut ainoakaan paikalla.
Riiputtuaan jonkun tunnin vaikeasti korahdellen ristillä, kuoli hän verenvähyyteen ja tukehdukseen.
Semmoinen oli hänen elämänsä.
Ja se hänen kuolemansa.
Hän oli ihmisistä ihanin ja jaloin.
* * * * *
Hajalleen paenneet uskolliset riensivät kaksi ja kolme yhdessä, pohjoiseen kotiseuduille pelastaakseen kalliin henkensä. Sinne saavuttuaan, tohtivat he, hätäyneinä ja kovissa sielun tuskissa, ainoastaan matalaan, ja salaa, ja arasti ympärilleen vilkkuillen, puhua hänestä.
Hän oli varmasti uskonut, ja oli sen lujasti luvannut heille: "Minä palaan takaisin! Pian! Kolmantena päivänä! Sanon teille, palaan takaisin, puetettuna jumaluuden voimalla…"
Kului kolme päivää, kului kahdeksan… Hän ei palannut.
"Hänen täytyy tulla. Hän ei voi valehdella, ja hän ei saata erehtyä. On mahdotonta, että mikään hauta, olkoon se kuinkakin syvä, voisi pidättää tuota sankaria. Kuinka rakasti hän Jumalaa! Kuinka luotti hän Jumalaan! Kuinka sanoikaan hän? Voiko maallinenkaan isä antaa lapselleen, joka pyytää leipää, leivän sijasta kiven? Voisiko iäinen voima, johon hän niin syvästi luotti, olla antanut hänelle leivän sijasta kiven? Kuinka hän rakasti meitä! Mikä puhdas, suloisen ylevä ihminen hän oli. Kuinka liikutti hän koko sydämemme. Oi… mitä voimme tehdä ilman sinua! Tule, tuo meille iäinen valtakuntasi, oi Vapahtaja! Oi, me tarvitsemme sinua!"