"Hänen täytyy tulla", sanoivat vanhat kirjat, "hänen täytyy tulla", siten kuiskivat ihmiset ja katselivat kaihoten ja kaivaten ympärilleen. "Hänen täytyy tulla…", niin kuiskivat järvi ja puut ja tuuli yössä niillä seuduin, joilla hän vielä neljätoista päivää sitten oli liikkunut. "Minun täytyy saada nähdä hänet vielä", sanoi Pietari, joka oli kieltänyt hänet, "muuten en voi elää".
"Kuule! Näitkö jotain, Pietari?"
Seuraavana päivänä levisi ensimmäinen huhu: rannalla, jossa hän usein oli käyskellyt, oli Pietari illalla nähnyt hänet. Hän oli seisonut pimeässä kuin lempeä ystävällinen valaistus ja katsonut häneen.
Seuraavana päivänä liiti jo toinen huhu kylästä kylään.
Hänen vanhat ystävänsä, kalastajat, olivat edellisenä iltana istuneet rannalla, nuotion ääressä, syöden kalaa ja leipää. Tuli loimahteli, ja meri kohisi hiljaa ja tähdet tuikkivat taivaalla ja yö avausi äärettömänä heidän ympärillään ja he puhuivat hänestä: "Muistatteko vielä? Silloin… ja silloin!… ja silloin!… Kuinka hän aina valaisi ja aukaisi totuuden ihmisen eteen… oi, ja aina, aina lempeä… aina lempeä… niin suloisen ylevä ja rakas ihminen… Kun me istuimme tässä, muistatteko vielä? tässä rannalla… illalla aterioidessamme nuotion ääressä… ja tuli loimui kuin nytkin ja meri kohisi ja hän istui luonamme… ja otti leivän… ja rukoili rakkaalla äänellään… Oi Jumalani! Näetkö?… Näitkö sinä? Oi Jumalani, minä olen nähnyt hänet!… Hän seisoi tuossa sinun takanasi!…"
Seuraavana iltana vaelsi kaksi muuta hänen uskollisistaan pimeässä yksinäistä maantietä kaupunkiin, kokonaan vaipuneina muistelemaan ja puhumaan hänestä, he vaeltavat ja vaeltavat, ja ovat lapsia ajan, jolloin koko maailma on lumottu ja yö täynnä ihmeitä, ja heidän sydämensä haava polttaa ja rakkaus tuohon ihmeelliseen ihmiseen palaa… "Ja jotkut ovat nähneet hänet! Olleeko se ollut todellakin hän? Hän elää? Hän elää! Missä mahtaa hän olla tällä hetkellä, ja tällä hetkellä vuorokaudesta juuri ovat he aina nähneet hänet… minkänäköinen hän mahtaa nyt olla? Niin suloinen, sanoivat he, ja valoisa… niin, suloinen ja valoisa… ehkä… ehkä käy hän tässä rinnallamme… näkymätönnä… ja yht'äkkiä… kirkas loiste ja hän seisoo tuossa puun vierellä… Näitkö sinä mitään? Oi… viihdytä palava sydän!…" He tulivat kotiin, silmät syttyneinä, he olivat nähneet hänet: "Hän asteli hämärissä rinnallamme, ja katosi".
Nyt ei enää ollut mitään rajaa.
Kun ei hän näkynyt valveilla ollen, niin näkivät hänet uskonkaihoisat, rakastavat silmät. Kun ei hän tullut ilmipäivällä, näkivät he pimeässä hänen valo-ilmestyksensä.
Kului viikkoja… Kun ei hän tullut ihanuudessaan ja voimassaan: haihtuvana valona hän ei voinut kauan kestää. Näyt hälvenivät muutaman viikon kuluessa kuin usvaharsot.
Mutta kertomukset näistä näyistä eivät hälvenneet. Kertomukset lisäsivät ja suurensivat sitä, mitä oli nähty.