Vuosia kului… Yhä vaan ei hän tullut… He puhuivat yhä hänestä. Hänhän oli liikuttanut koko heidän sydämensä. Muodostui kalastajain ja nummitalonpoikien keskuudessa lahko, joka uskoi häneen Vapahtajana, ja joka joka päivä palavin sydämin odotti hänen tulemistaan ja Jumalan valtakuntaa.
Vuodet kuluivat. Niiden joukko, jotka kuiskivat ja kertoilivat keskenään hänestä ja uskoivat hänen tulemiseensa, kasvoi verkalleen. Heitä oli jo pääkaupungissakin; sieltä, juhlassakävijäin välityksellä, levisi heidän uskonsa heidän maamiestensä keskuudessa aina kaukaiseen, suureen keisarinkaupunkiin asti. Ja mitä ihmisiä ne olivatkaan, jotka sen omistivat! Ihmisiä kaikista maista, ja kaikista uskokunnista! Syrialaisia ja egyptiläisiä, germaanilaisia sotamiehiä ja kreikkalaisia työmiehiä. Kuinka he yhä uudelleen ja uusilla väreillä kuvasivat Vapahtajan elämän eteensä! He kaikki lapsia sekaisen levottoman ajan, ja asujamia lumotun maailman. Kaikkialla, missä heitä vaan oli kaksi tai kolme tai kymmenen yhdessä, kertoivat ja kuiskivat he matalaan, silmät säteilevinä, hänen elämästään.
Silloin muuttui tuo yksinkertainen uljas ihmiselämä aina ihmeellisemmäksi.
"Minulle on kertonut eräs — hän on kuullut sen joltakin hänen uskollisistaan — että hän kerran käveli merellä!"
"Niin… ja tiedätkö siitä, että hän kerran on asettanut myrskyn?"
"Oletteko jo kuulleet — tiedän sen eräältä, joka on kotoisin samoilta seuduilta kuin hän — kerran oli häntä seurannut autioon erämaahan neljätuhatta ihmistä. Ne kaikki ravitsi hän… mitä arvelet siitä? seitsemällä leivällä."
"Ei, niitä oli viisituhatta ihmistä, ja hänellä oli viisi leipää, siten se oli. Ja kaksitoista koria muruja koottiin aterian jälkeen."
"Yhden kuolleen on hän herättänyt kuolleista".
"Mutta pääasia on, että hän itse on noussut kuolleista".
"No… se on varmaa… Kaikille uskollisilleen on hän ilmestynyt."