Ja kun hän nyt tutki sitä, niin tulvi siitä hänelle vastaan mahtavina ja runsaina nuo tuon suuren kummallisen julistajan, Paavalin torventorahduksilta tuntuvat sanat. Hän kuuli ainoastaan hänen äänensä. Hän ei ymmärtänyt tuota tulista kiihkeätä miestä kokonaan, hän selitti hänet hiukan oman päänsä mukaan. Hän asetti uskonsa keskukseksi hänen sanansa: "Ihminen löytää hurskauden Jumalan edessä uskossa Jumalan pojan kuolemaan ja iäiseen sovitukseen". Hurskautensa ja sen miehekkään rohkeutensa voimalla, jolla hän astui uskonsa eteen, voitti hän puolelleen puolet kansaansa. Pohjois-Saksa ja muut germaaniset kansat, maailman voima ja tulevaisuus heittivät luotaan koko tuon homehtuneen kirjaröykkiön ja lähtivät uusine uskoineen, "Jumalan sanoineen" tai "kirkonoppineen", kuten he sitä kutsuivat, purjehtimaan kohti uutta ylvästä aikaa.

Mutta kauan eivät he osanneet silläkään purjehtia. Eivät enempää kuin kolmesataa vuotta.

Se sisällinen, vaikea, historiallinen ja myöskin sielullinen harhaluulo, jolle tämä "Jumalan sana", tämä "kirkonoppi" oli perustettu — se nimittäin, että se opetti: että tuo vilpitön sankari olisi iäisenä ihmeolentona, Jumalan poikana ja maailman luojana ollut valepuvussa maan päällä — tämä harhaluulo vaikutti, että tämä kirkonoppi piankin sai jotain tyhjää, kovaa ja kankeata itseensä. Ja mitä kankeammaksi ja kovemmaksi se tuli, sitä enemmän miellytti se kaikkia keskinkertaisia ja lahjattomia. Ja mitä enemmän se joutui näiden keskinkertaisten ja lahjattomien käsiin, sitä enemmän alkoi se kopeilla ja ylvästellä ja sanoi itseään muuttumattomaksi. Ahdasmieliset ja lahjattomat miehet keksivät lopulta sanoa näinkin: "Jumalan sana ja Lutheruksen oppi eivät voi ikinä hävitä maan päältä".

Niinpä kääntyivät ja vieraantuivat kahden viime vuosisadan kuluessa, tästä kirkosta ja tästä uskosta kansan kaikki jaloimmat henget, sen parhaat runoilijat, ajattelijat ja ruhtinaat, kaikki nuoret ja ylpeänuskaliaat. He vaativat kirkolta, että se olisi ylevä ja ylväs totuuden julistaja koko kansan edessä, ja johtaisi sitä ylväille teille, kaikkeen jaloon vapauteen. Mutta nämä kirkot kumpikin seisoivat sensijaan kuin kaksi vanhaa leirikaupustelijatarta, aivan takimmaisina, salaisten rattaittensa ääressä, ja valittivat ja marisivat joukon takana, joka riensi eteenpäin. Hei, miten riensikään se joukko! Fredrik Suuri ja Goethe ja Helmholtz… ken luettelisikaan kaikki ne nimet! Kunniaa teille, johtajamme.

* * * * *

Iäinen voima vaikuttaa ja työskentelee alati ihmisten ajatuksissa ja mielissä.

Joukko viisaita ja uljaita saksalaisia miehiä, jotka eivät olleet löytäneet tyydytystä kylmässä, sielulle vieraassa kirkonopissa, ja joiden mielet iäinen voima oli herättänyt levottomiksi, niin että heidän täytyi etsiä Jumalaa, rohkaisivat mielensä — siitä on nyt jo sataviisikymmentä vuotta — ja päättivät ryhtyä tutkimaan pyhää kirjaa. He tahtoivat tarkastaa ja nähdä, oliko pyhä kirja todellakin eheä kokonaisuus ja erehtymätön, kuten kirkot opettivat. He päättivät näin — ja se oli rohkea päätös: "Me ryhdymme tarkastamaan ja tutkimaan pyhää kirjaa aivan kuin olisi se tavallinen kirja."

Ja kun he nyt tutkivat sitä, — sadat vilpittömät rohkeat oppineet, tutkivat sata vuotta, pitkässä vaikeassa työssä — niin alkoi käydä selkeämmäksi ja selkeämmäksi, että "pyhässä kirjassa" oli paljon historiallisia ja uskonnollisia erehdyksiä ja harhaluuloja, ja monellaisia eri uskoja, paljon jaloa ylevää ihmisyyttä ja paljon pahaakin, paljon kovaa ja tylyä ja paljon ristiriitaisuutta. Se oli ihana, järjestämätön, monikirjava kirja, kuten ihmeenihana, hoitamaton, monikirjava puisto.

Ja nuo uljaat miehet uskaltausivat yhä syvemmälle tuohon ihmeelliseen ihanaan puistoon. Yhä syvemmälle. Monen tiheän pensaikon läpi, ja korkeiden, ylväitten, taipumattomien puiden lomitse. Yhä syvemmälle. Arkaillen ja kuumaa tulista kunnioitusta kantaen sielussaan. Löytäisivätkö he sen pyhän maan, jota ihmissielu etsii!… Ja silloin, kuule!… silloin kuulivat he… keskellä tuota avaraa, monikirjavaa puistoa, piilottauneena viherjiin, ihmeellisiin, tiheihin pensaihin matalaan ja selkeään satakielen ihanan ja puhtaan äänen. Se lauloi ihmeellisen suloisesti, vilpittömästi ja syvästi, lopuksi niin pelokkaan kipeällä tuskaisalla äänellä iäisen voiman rakkaudesta ja ihmisluonnon jumalaisuudesta.

Ja kuten alkoi Lutheruksen päivinä monessa saksalaisessa kodissa uusi kuuma etsintä löytääksi "Jumalan sanaa", ja syttyi uusi rakkaus siihen: siten virkosi näinä meidän päivinämmekin tulinen uusi rakkaus tuohon vilpittömään sankariin, joka oli ollut niin monen oudon ja ihmeellisen puvun kätkemä ja peittämä. Se oli iloisen tulisen ahkeruuden aika. Valonkammoojain ja mustatakkisten pilkatessa ja hampaitaan kiristellessä, pelokkaiden luonteiden vaikeroidessa ovat uljasmieliset saksalaiset oppineet työskennelleet vuosikymmeniä peratakseen orjantappurapensaikkoa, jonka takana tuo sankari salattuna oli maannut kaksituhatvuotista untansa: Herää! Herää vilpitön uskollinen sankarimme! Ja vähitellen, kun monet uskolliset ja totuutta rakastavat miehet olivat työssä ja työskentelivät käsi kädessä, näimme hänen sielunsa, ja kuus' tai seitsemän tärkeintä kohtaa hänen elämässään tuli varmennetuksi; ja hän seisoi edessämme: ihmisenä.