Hän meni ovelle ja astui ulos, ja Heinke astui sisään.
Hän meni suoraan hänen vuoteensa ääreen ja alkoi silittää häntä, ja vaikka hän lujasti oli päättänyt pysyä tyyneenä, alkoi hän kuitenkin itkeä ja silitteli yhä häntä ja sanoi: "Rakas, rakas poika… näetkö… nyt on Heinke täällä… sano nyt, mitä pitää hänen tehdä, joka on sinulle enimmän mieleen. Sano, mitä pitää minun tehdä?"
Kai katsoi loistavin silmin ylös häneen: "Olla noin ystävällinen minulle", sanoi hän. "Olen niin ylen onnellinen, kun olet minulle tuommoinen… Ovatko he hyviä sinulle?"
"Kuka, Kai… Peter Volquardsen? Hän on aina sama, Kai… Aina rakas, ja älykäs ja hieno."
"Sitte on kaikki hyvin", sanoi hän. "Sitte ei se ole tapahtunut turhaan."
"Ei", sanoi Heinke, "ei turhaan. Sinä olet pelastanut yhden ihmissielun pimeästä synkästä elontiestä, ja toisen ihmisen pahasta omastatunnosta. Ei turhaan! Mutta nyt pitää sinun pysyä uljaana vaan. Mitä hyötyä on siitä sitten, ell'et sinä voi olla uljas ja iloinen?" Heinke kumartui hänen kädelleen ja painoi sitä kasvojaan vastaan ja sanoi tuskallisesti itkien: "Ell'et sinä kestä sitä, ja menet perikatoon rakkaudestasi minuun, niin se on kamalaa. Silloin on kaikki minun onneni mennyttä."
Kai nyökäytti päätään hänelle: "Olen aina kestänyt uljaasti", sanoi hän. "Enkö ole kirjoittanut sinulle hyviä kirjeitä? Olen kestävä loppuun asti; saat nähdä."
Heinke silitti lempeästi hänen hiuksiaan otsalla ja ohimoilla ja katseli lempein kyynelisin silmin häneen. "Ja kesälomalla, kun olet Wiesbadenissa, tulemme tervehtimään sinua, jos vaan jolloin muotoa saamme rahoja senverran kokoon. Voin silloin vielä matkustaa. Silloin istun koko päivän luonasi. Ja sitte, syksyllä, tulet sinä Hilligenleihin. Sinä asut Annan luona. Tiedätkö?"
"Sittemmin asetun Hampuriin", sanoi Kai. "Olemme puhuneet siitä ystäväni kanssa. Teen siellä yhtä ja toista… ja sitte…"
"Sitte tulet sinä toisinaan Hilligenleihin ja silloin iloitsemme! Sinä olet näkevä meistä kaikista, kuinka iloiset me olemme. Me kaikki."