Siten näkivät he toisensa viimeisen kerran.
Myöhään iltapäivällä vietiin hän satamasairaalaan, ja lepäsi siellä raukeana ja muuton uuvuttamana, kuitenkin rauhallisena.
Illemmalla tuli eräs nuori hampurilainen pappi hänen luokseen, joka jo vuosia sitten oli kiintynyt häneen, ja nyt, sattumalta kohdatessaan lääkärin, oli kuullut, että hän oli täällä. Hänkin oli, kuten muutamat muutkin tuttavat, lukenut käsikirjoituksen Jesuksen elämästä, joka jo muutamissa jäljennöksissä kierteli kädestä käteen, ja kysyi, aikoiko hän julaista sen. Mutta hän sanoi, että hän aikoi odottaa vielä vuoden; hänen täytyisi vielä tarkastella sitä.
Senjälkeen kysyi hänen nuori ystävänsä, pelkäisikö hän julaista sitä.
"En", sanoi hän. "Kuinka sitä pelkäisin? Kirkot pelatkoot. Minä tiedän, että minun Vapahtajani ja minun evangeliumini on todempi kuin kirkonopit. Ja vaikka seisoisin ihan yksin niin en sittekään pelkäisi. Kellä on totuus kanssaan, olkoon että hän olisi yksinkin, hän ei vielä läheskään ole hyljätty ja yksinäinen… Tullaan kyllä sanomaan: 'Kas, nyt kun hän ei ole virassa enää, puhuu hän noin vapaasti ja jyrkästi'; mutta siten se ei ole; vaan minä en silloin vielä ollut selvillä. Olin vielä kirkonopin sitoma, kuten useimmat veljeni. Tuo on kaikki kypsynyt hitaasti ja tuskalla. Kuinka olenkaan elämässäni ajatellut ja ajatellut sitä. Ja kuinka olen pelännyt." Hetken perästä sanoi hän: "Mutta olen kuitenkin taistellut itseni läpi tuon kaiken hämmennyksen ja sekaisuuden enkä ole kiemurrellut ja kierrellyt kohdallani kuin angerias rysässä. Siksi tunnenkin itseni nyt iloiseksi ja vapaaksi, ja tahdon elää tai kuolla, kuten Jumala tahtoo."
Hetken perästä, jonka kuluessa ystävä selaili uutta testamenttia, joka lepäsi pöydällä vuoteen vieressä, sanoi hän kuin itsekseen: "Onkin parempi siten".
"Miten on parempi?" kysyi ystävä. Mutta hän ei vastannut siihen. Hän sanoi matalalla uupuneella äänellä — hän oli kai kuullut selailtavan kirjaa —: "Lue minulle jotakin… hänestä".
Silloin luki ystävä jonkun sanan vuorisaarnasta ja muutamia vertauksia, jotka juuri sattuivat aukenemaan esiin.
Hetken perästä havahti hän taas uneksumisistaan ja sanoi: "Opettajain koko maassa pitää olla ystävällisiä lapsille". "Kuinka johdut siihen?" kysyi ystävä. "Lapsille pitää olla ystävällinen" sanoi hän; "he eivät voi suojella itseään. Ja ehkä — sitä ei voi tietää — istuu juuri edessä se poika, joka on tuova valaistuksen ihmiskunnalle, tai se tyttö, josta on tuleva sen miehen äiti, joka on tekevä sen, ja kamppailee ja taistelee raskaissa ihmeellisissä ajatuksissa, ikäänkuin unissa."
Ystävä sanoi: "Kokonainen joukko professooreja koettaa nykyään kertoa ja levittää yksinkertaiselle kansalle tieteen uusia tuloksia. Ja he kirjoittavat tosiaankin yksinkertaista, korutonta saksaa."