Mars Wiebers käpristi sormensa ja otti pöydältä silmälasit ja sovitti ne nenälleen ja otti käteensä vihon, alkaakseen lukea, Silloin nousi Kai Jans kolmannella penkkirivillä ylös, aivan sykäyksissään ja silmät rukoilevina.
"Mitä sinä tahdot?"
Kai avoi suunsa, mutta ei sanonut mitään ja istui alas taas.
"Sateenpisara haihtuu siis satamavirrasta ja kohoo ilmaan. Mutta nytpä puhalsi ankara länsituuli. Se ajoi pilven, jossa pisara oli, monet tuhannet penikulmat itään. Kun se liiti Pietarin yli, näki se Venäjän keisarin, joka ajoi rouvansa kanssa kultaisissa vaunuissa. Hänkin ajoi yhtä nopeasti kuin pilvi ja aina vaan itään ja itään. Silloin tulivat he Siperiaan. Silloin näki vedenpisara, kuinka keisari vapautti kaikki vangit. Pisara liiti kauemmas ja kauemmas ja tuli Kiinaan. Silloin tuli sadeilma ja pisara putosi alas. Ja putosi suoraan lähteeseen, josta Kiinan keisari antaa noutaa vetensä. Silloin tuli tyttö, joka palvelee keisarilla ja nosti sangolla pisaran kaivosta ja ammensi maljalla sangosta ja antoi keisarille. Ja tämä joi pisaran. Hän oli ollut paha ihminen, mutta nyt tuli hän hyväksi; sillä pisarahan oli pyhä, koska se oli alkujaan pyhästä lahdesta."
Useimmat nauroivat ja tyrskivät. Useat tytöt katselivat hiljaisin silmin Kaita, jonka tummanvaaleat hiukset kätkivät tuollaisia ihmeellisiä asioita.
"Lakatkaa tirskumastanne!… Omituinen poika tuo Kai Jans! Enimmäkseen arka kuin jäniksenpoika; mutta yht'äkkiä, ennenkuin aavistaakaan, muuttuu hän suurekkaaksi ja huimaksi, iskee eteen ja taakseen, ja on koko pohatta ja lahjoittelee vaikka paradiiseja. Vaikka paradiiseja! Toisella kertaa pysyt sinä ajatuksinesi kauniisti Hilligenleissä, ymmärrätkö?…"
Hän laski vihon kädestään ja tarttui toiseen… Kai Jans on toki pysynyt vedenpisarassa! Mutta Pe Ontjes Lau!… Pe Ontjes Lau!… Te kuvittelette, että Pe Ontjes Lau on Hilligenlein satamakoulun ensimmäinen oppilas? Paljoa enemmän hän on! Hän on Hilligenlein satamapäällikkö! Paljoa enemmän. Hilligenlein pormestari hän on!… Hänen vedenpisaransa tulee siis niinkuin tulla pitääkin nousuveden mukana Hilligenlein lahteen. Mutta silloin alkaa se yht'äkkiä käyttää vallan jyrkkää puhetapaa. Puhuu sanoja, jotka jo hyvin ennaltaan tunnen. Isäsi, ja sinä, vintiö, olette lyöneet päänne yhteen tuota ainetta sepustaessa… "Silloin huomasi veden pisara, että satamavirta yhä mataloitui ja mataloitui. Tavallinen pursikaan ei enää päässyt kunnolla sisään. Klaus Vossin Johanna oli saanut maata savessa jo kahden nousuveden ajan. Ei päässyt hievahtamaankaan. Jos kaupunki antaa satamansa maatua, niin on se hirveän tyhmää, aivan kuin jos joku, joka aikoo lihoittaa sikansa, sitoisi sen kärsän nuoralla, sika laihtuisi laihtumistaan, ja olisi lopulta kuin kaksi yhteenkytkettyä lautaa ja kuolisi viimein. Senpä havainnon voi tehdä Hilligenleistäkin, että se köyhtyy köyhtymistään ja tuhmenee tuhmenemistaan…' Ei minulla ole mitään vastaan, jos Pe Ontjes Lau, kun hän kerran on pormestarina Hilligenleissä, antaa kaivauttaa suoraksi satamavirran. Mutta koska hän ei sitä vielä ole, ja kuitenkin puhuu niin viisaasti, kuin hän olisi sitä, niin saa hän tästä myöhemmin vällyihinsä… Mutta nyt otamme ensiksi pienen väliajan."
Samassa lähti Mars Wiebers verkkaan ja levollisesti astumaan koulun keskikäytävää ulos juttelemaan hetken vaimonsa kanssa.
Pe Ontjes käännähti penkillään ja katsahti ylös ja näki kaikki suuremmat pojat katsovan häntä kohden. "Lapset", sanoi hän, "tulkoon mitä tulee, mutta tänään en tee ukolle sitä huvia, että annan pehmittää itseäni. Minä menen tieheni. Kello neljään asti kestää laskuvesi. Kuka lähtee mukaan?"
"Poika, poika", huusivat toiset, "siitä lähtee hirveä selkäsauna."