Pieni Kai katsahti iloisesti häneen: "Niin… mutta sinun pitää luvata minulle, että kun tulet kapteeniksi, niin otat minut mukaasi."
"Oletpa sinä hullunkurinen poika", sanoi Pe Ontjes, "minne sitte tahdot?"
"Se nähdään sitte", vastasi Kai ylen vakavasti. "Tiedätkö… me matkustamme jonnekin, jonnekin, aivan ihmeelliseen maahan." Ja hän polki innoissaan jalkaansa maahan.
"No lähtään siis!" sanoi Pe Ontjes ja löi häntä olalle.
Ja hän rupesi pitämään pojasta ja piti häntä aina seurassaan. Ja se oli pojalle karaisevaa ja vahvistavaa seuraa.
NELJÄS LUKU.
Satamakoulun opettajan täytyi olla tunnollinen mies, sillä koulutunnit olivat järjestetyt nousu- ja laskuveden mukaan, niin että laivurien ja matalikkokalastajien lapset voivat olla avuksi vanhemmilleen. Ja lujahermoinen täytyi hänen olla, sillä lapset tulivat paljain jaloin tai kopisevissa puukengissä tai raskaissa varsisaappaissa, lisäksi yllään engelskan-nahkaiset housut, paidanhihat samasta aineesta, ja olivat äänensä kovat ja karkeat, ja päät visapäisiä.
Oli kuuma kesäinen iltapäivä. Lapset lojuilivat paitahihasillaan velttoina ja toimettomina pulpettejaan vastaan ja tekeysivät ikäänkuin olisivat he kokonaan antauneet kirjoitustoimiinsa, tytöt kohottivat tuon tuostakin kirjoitusvihkojaan ja leyhyttivät niillä kasvojaan. Mars Wiebers, hänkin paitahihasillaan, istui leveänään opettajapöytänsä takana, hänen jykeä päänsä, jota joka taholta ympäröi tulenpunerva hiuskiehkura, oli nojattuna mustaa puutaulua vastaan, joka riippui hänen takanaan seinällä. Tuontuostakin joutui hän kiusaukseen ajatella kahvikestiä, joka odotti häntä lehmusmajassa koulutuntien jälkeen hänen rouvansa luona, mutta hän voitti sen kiusauksen, keksimällä aina uusia ja uusia raamatunlauseita sitä vastaan. "Tehkäämme työtä uupumatta niinkauan kuin päivä on" mumisi hän ja kumarsi hiukan jykeää päätään, ja otti käteensä punaisen kynän ja uuden ainevihon. Hetken perästä oli hän näkevinään vaimonsa käytävän päässä oven suussa: "On niin kuumaa", sanoi hän… "Nainen vaietkoon seurakunnassa", sanoi Mars Wiebers pikaisesti ja hiljaa, ja ravisteli tukevaa tukkaansa. Silloin voitti hän senkin kiusauksen.
Silloin nousi ylös Pe Ontjes, joka oli ylin alemmalla luokalla, ja sanoi karkealla miehekkäällä äänellään: "Meidänhän pitäisi tänään saada ainevihot." Asianlaita oli nyt se, ett'ei Pe Ontjes ollut niin perin utelias näkemään ainevihkoansa, hän tahtoi nyt vaan hiukan vilkastuvan ympärillään.
Mars Wiebers, jolla oli ollut itsetiedoton halu tehdä juuri se, mitä Pe Ontjes tuossa tyvenen varmasti oli esittänyt, tarttui kädellään korkeaan pinkkaan sinisiä vihkoja ja sanoi järeällä äänellään; "Aineena oli… 'Vedenpisaran vaiheet'… Minä olin sanonut, että piti kuvitella joku vedenpisara, joka oli tullut nousuveden mukana, ja kuinka tämä kertoisi, mitä kaikkea se saa nähdä Hilligenlein lahdessa, ja kuinka se täällä satamassa haihtuu ja kohoo huuruna ilmoihin, ja sitte taas putoaa sateenpisarana alas, ja vierii katuojaa pitkin takaisin mereen. Teidän vintiöitten piti kirjoituksessanne osoittaa, että tiedätte, kuinka pilvet ja sade muodostuvat. No niin… Nyt on tässä kädessäni Kai Jans'in vihko!… Kai Jans!… Se poika on sitte merkillinen sekamelska! Toisinaan älykkäin poika koko koulussa, toisinaan kaikkein tuhmin… Jos kysyy häneltä kuusta, niin tietää hän, mitä ihmisiä siellä asuu, ja kuka anturoi heidän saappaansa, mutta jos työntää hänet nenilleen orjantappurapensaaseen, ei hän tiedä, mitä se on… Jätä virnistelysi, Pe Ontjes!"