"Vaiti siinä", sanoi Pe Ontjes, "äläkä lörpöttele! Kiitollinen? Kuka on kiitollinen maailmassa? Kiitollinen on sana, jota joskus opetetaan koulussa; mutta tervejärkinen ihminen ei ole kiitollinen." Hän kaivoi kukkarossaan, lähti kummankin saattolaisensa seuraamana viistoon ylös vallinkuvetta pitkää rakennusta kohden ja sanoi Kai Jansille: "Mene sinä sisään ja katso, istuuko hän suurella tuolillaan ja onko hänellä jalanlämmitin allaan, ja onko hän ajatuksiinsa vaipunut, ja ovatko tohvelit hänellä käsillä heitettäviksi. Juttele joku sana hänen kanssaan ja lykkää tohvelit vähän puoleen. Sitte tule ulos taaskin ja ovi auki."
Pikkumies meni sisään ja palasi takaisin taaskin ja sanoi hiljaa:
"Kaikki on järjestyksessä."
Silloin hengähti Pe Ontjes syvään, juoksi sisään, kohotti nyrkkiin puristetun kätensä ja iski nuo viisitoista groschenia lujasti pöydän pintaan: "Tässä saat ne viisitoista groscheniasi Tjark Dusenshönin kätilömaksuksi… ja nyt jätät kai kirotun marinasi."
Eukko oli säikäyksissään kumartunut taaksepäin. Sitte ilmeni hän oven suuhun.
"Senkin vintiö…"
Tjark huusi vaikertaen kaukaa: "Hän ei enää saa puhua siitä!"
"Mitä?" huusi eukko, "vai etten saa puhua siitä enää? Mikä nahjus sinä olet! Toisten täytyy maksaa puolestasi sinun kätilömaksusi!… Onko Kai Janskin teidän seurassanne? No, hänpäs alkaa aikaiseen; hänestä ei myöskään tule mitään! Tuleppas kerta vielä tänne sisään, senkin vintiö!"
Pe Ontjes pudisteli päätään, ja sanoi alakuloisesti: "Ne viisitoista groschenia menivät hukkaan…" Sitte vimmastui hän yht'äkkiä, takoi nyrkeillään sääriään vastaan ja huusi: "Ikinä elämässäni en enää pane kortta ristiin tuon tyhjänpäiväisen Tjark Dusenschönin vuoksi. Missä hän on?"
Tämä oli aavistanut pahaa ja oli pitkin harppauksin juosta livistänyt isoäitinsä ovea kohti. Stiena Dusenshön seisoi jo heilahtelevin myssynnauhoin häntä vastassa ovessa: "Tjaark… Tjaark… tule pian isoäitisi luokse, lapseni."
"Tule, niin sanon sinulle jotain", sanoi Pe Ontjes, "tästälähin seurustelen ainoastaan sinun kanssasi."