"Missä?" sanoi Pe Ontjes. "Aiotko maksaa hänen viisitoista groscheniaan?"
Mestari pudisteli suruisasti päätään. "En voi", sanoi hän, "tiedäthän sen, minulla on vaimo ja lapsia, ja lisäksi velkoja. Mutta oikeassa olet sentään: niinkauan kuin kätilömaksu on suorittamatta, puuttuu häneltä arvoa ihmisten silmissä, häneltä puuttuu niinsanoaksemme, ollaksemme täsmälliset: täysi kansalaisoikeus."
"Joka päivä täytyy minun suvaita, että tuo vanha velho haukkuu minua", sanoi Tjark Dusenschön ja katseli kirkkain ruskein silmin ympärilleen. "Ell'ei siitä tule loppua, menen minä hunningolle."
"Jos olisit tahtonut", sanoi Pe Ontjes, "niin aikoja olisit jo voinut maksaa nuo viisitoista groschenia. Viisitoista vuotias poika voi toki jo ansaita senverran; mutta sinä ostelet itsellesi tuommoisia mielettömiä kaulahuiveja, tai ostat joltakin koululaiselta jonkun vanhan sinisen tai punaisen päällysviitan. Tai muuta semmoista."
"Jos nyt ehkä olen pormestarin poika", sanoi Tjark Dusenschön, ja hänen silmänsä vilkkuivat ja vilahtelivat, "niin enhän voi käydä puettuna kuin mikäkin maantien Matti".
"Siinä hän taaskin on oikeassa!" sanoi Jan Friech. Pe Ontjes nousi taaskin ylös ja läheni ovea: "Minä en ilkeä enää olla missään tekemisissä kanssanne", sanoi hän, "te olette hupsuja kaikki kolme". "Tule, Kai." Ja hän lähti ulos kotiansa kohden.
Jonkun askeleen astuttuaan pysähti hän, katsoi mietteissään eteensä ja sanoi sitte päättävästi: "Se on sittenkin paras siten… minä teen lopun koko asiasta… Tjark!…"
Tjark Dusenschön juoksi paljain jaloin ja sanaa sanomatta ulos pajasta.
"Minä en ilkeä kuunnella tuota alinomaista jankutusta sinun kätilövelastasi", sanoi Pe Ontjes. "Kymmenen vuotta olen sitä jo kuunnellut. Minä teen lopun siitä."
"Olen oleva ikuisesti kiitollinen sinulle", sanoi Tjark Dusenschön.