"Se valehtelee", sanoi Pe Ontjes, "on saanut rahat isoäidiltään. Ja miten hän tuon sanoo, mukamas, 'herra pormestari'!! Sano Danial Peters vaan, kuule, sitenhän kutsuu häntä koko Hilligenlei!"
"Että pormestariko sinulle sen on lahjoittanut?" sanoi Jan Friech ja kohotti kulmakarvojaan, "siinä tapauksessa…" ja hän liikahteli nahkaesiliinassaan, niin että se kopahteli, ikäänkuin olisi vähintäin joku vuorikaivos sortunut, "siinä… siinä tapauksessa pitää minun palata alkuperäisiin olettamuksiini."
"Mihinkä olettamuksiin, mestari?", kysyi Scheinhold kisälli, ja räpytteli niin vahvasti silmiään, että oli, kuin olisi niihin kumpaankin lentänyt ampiainen.
"Pidä suusi!" sanoi Jan Friech. "Sinulle en puhu… Minun alkuperäinen olettamukseni on se, että Tjark Dusenschön on pormestarin poika. Siinä sen kuulitte!… Kun meillä nyt vaan olisi tuo vanha postikortti! Et tehnyt oikein siinä, Pe Ontjes, että heitit sen mereen."
Pe Ontjes nyykäytti verkkaan päätään ja sanoi: "Jatkakaa! Jatkakaa vaan! Puolihöperö hän jo on; nyt teette hänestä täysihullun."
Tjark Dusenschön oli ylen hyvillään, että hän taaskin oli keskustelun keskipisteenä ja kiemurteli itseään, ja heilahutteli housunlahkeitaan ja taivutteli isovarpaitaan alaspäin, niin että pieni Kai Jans vallan rupesi pelkäämään.
"Katsokaas hänen sääriään!" sanoi Jan Friech. "Kellä muulla on noin suorat sääret? Sääret kuin ulaaninpeitsi. Kellä, kysyn? Hilligenlein pormestarilla!… Kuka käyttäytyy noin suurekkaasti?"
Scheinhold kisälli räpäytti taas silmiään ja sanoi: "Saattaahan se johtua siitäkin, että hän on kuninkaallista sukua."
Pe Ontjes nousi ylös ja aikoi lähteä. "En ilkeä kuulla tuommoista jaaritusta" sanoi hän. "Mitä hän on? Avioton lapsi hän on, ja isoäitinsä on vanha hopakko; ja Rieke Thomsen marisee jok'ikinen herran päivä ett'ei hän vielä ole maksanut viidentoista groschenin kätilövelkaansa hänelle. Semmoinen hän on."
"Niin", sanoi Jan Friech, ja taas kopahteli hänen nahkaesiliinansa kovaan ja kumeasti: "sen myönnän: nykyhetki on pimeä; mutta vilahteleepa jo toivon tähti."