"Nuo lapset tuottavat huolta meille, Male", sanoi Helle Boje. "Hyviä, armaita lapsia, mutta niin äkkipikaisia vihassaan ja teoissaan, ja sitte niin ylpeitä ja uskalikkoja ajatuksissaan. Jos me olisimme varakkaita ja korkeassa asemassa niin olisi heillä edessään kaunis tulevaisuus, mutta nyt olemme köyhiä ja päällepäätteeksi velassa. Kun he nyt tällaisista ahtaista oloista syöksyvät elämään, noin tulisina ja huimina, niin ovat he suistuvat vaikeisiin vastoinkäymisiin, ja saavat taivaltaa elämänsä, kuin huonolla tiellä kylmää vinhaa tuulta vastaan, ja ovat juoksevat itsensä näännyksiin ja sortuvat. Näes, Boje ja me olimme samallaisia, päät kuumat korkeista, korkealle pyrkivistä ajatuksista. Mitä ihmeitä näinkään minä huoneessani siellä vallin vierellä! Silloin tapahtui meidän kummankin elämämme suurin ihme: me näimme toinentoisemme ja saimme toisemme. Ja tulimme hiljaisiksi ja tyveniksi. Mutta ovatko lapsemme löytävät saman onnen?"
Pieni Male Jans loi silmänsä arasti vuoron heihin kumpaankin ja ajatteli: "Mitä onkaan näinä lyhyinä kuutena vuotena tapahtunut noille kahdelle nuorelle ihmiselle, jotka Ringerangin salissa salaa rutistivat toistensa käsiä ja joilla oli vaan yksiainoa ajatus, että he saisivat toisensa?" Hän nousi ylös ja sanoi, että nyt hänen täytyi lähteä, hän ei tahtoisi antaa satamapäällikkö Laun kauemmin odottaa itseään, ja hänen täytyisi vielä laittaa illallinen. Sitte jätti hän hyvästi ja lähti poikineen talosta.
Kun Thoms Jans illalla lapio selässään tuli kotiin ja kuuli, että opettajalla olivat huolissaan, kun heidän lapsensa olivat niin huimia ja itsevaltiaita, katsahti hän ajatuksissaan pöytään ja sanoi ivaten, ja syvällä olevat pienet älykkäät silmänsä välkähtivät. "Sitä huolta ei ole meillä, meidän poikammehan on selkäkyyryssä kuin selkäänsä saanut koira".
Silloin vihastui pieni Male Jans: "Siinä tapauksessa ei sinulla ole silmiä eikä korvia", sanoi hän ja puhui pelokkaalla värähtelevällä äänellä lapsensa salaisesta elämästä ja kertoi, kuinka hän oli sanonut, että hän tahtoi kuninkaaksi. "Hän on yhtä ylpeä kuin Bojetkin, se on vaan toista laatua ylpeyttä, ja on syvällä sielussa… Hän etsii toisellaista kuninkaanvaltakuntaa kuin he."
"Ja millaista sitte?" sanoi Thoms Jans kummissaan. "Millaista? Kuussako semmoinen löytyisi?"
* * * * *
Seuraavana päivänä uskalsi hän ensi kertaa keskelle katua ja kurkisti pää kurotettuna pimeään pajaan, josta taaskin vasaran iskujen ja palkeenpoljennan asemasta kuului vilkasta puhelua.
Pe Ontjes oli huomannut hänet, tuli ulos ja sanoi: "Tulehan sisään".
Hän astui sisään ja katsahti ympärilleen. Jan Friech istui kookkaana ja nokisena, yllään kopahteleva nahkaesiliinansa, alasimella, kyynäspää mukavasti vasaraa vastaan nojattuna; Scheinhold, kisälli seisoi palkeitten vieressä. Kaikki kolme katsoivat Tjark Dusenschöniin, joka istui sorvipenkillä, ja heilutteli paljaita jalkojaan edestakaisin, niin että housunlahkeet lepattivat.
"Ja miksi en kävisi tässä viheriässä kaulahuivissa", sanoi Tjark
Dusenschön, "kun herra pormestari sen kerran on lahjoittanut minulle?"