Kun Pe Ontjes seuraavana päivänä tuli koulutietä ylös, seisoilivat hänen rikosveljensä siellä täällä ovilla ja nurkissa, ja liittyivät hänen seuraansa. Kaikki olivat he vaiteliaita ja välttivät katsoa toisiaan silmiin. Pe Ontjeskaan ei ollut oikein tavallisella tuulellaan. Kun he astuivat sisään koulupihalle, kääntyi hän toisiin ja sanoi vakavasti: "Lapset, tänään on meillä edessämme kujanjuoksu." Sitte kiskasi hän oven auki ja astui sisään.
Mars Wiebers tarttui pöydän laitaan, laski karttakepin viistoon eteensä, ja luki isämeidän. Sen luki hän aina, ennenkuin hän alkoi rangaista; hän oli nimittäin joskus lapsena vihapäissä lyönyt erään leikkitoverinsa käden poikki.
Sitte saivat he vuoronsa mukaan ankaran selkäsaunan. Kun hän viimeksi aikoi lyödä Kai Jansia, kysyi hän: "Miksi nousit sinä eilen ylös? Mitä aioit sanoa?"
Kai vastasi hiljaa ja silmät rukoilevina: "Minä aioin pyytää, ett'ette lukisi luokalle minun ainettani, minusta on niin kamalaa, kun he nauravat minulle. He nauravat usein minulle."
Opettaja arveli hetken, sitte löi hän häntä.
Mutta senjälkeen kohotti hän keppiään, ja ravisteli sitä koko Hilligenlein Satamakatua kohden, ja sanoi tuimasti: "Armahtakoon teitä, jos vielä kerran nauratte Kai Jansille! Ja vaikka olisi hänellä päässään koko paradiisi ja enkeli Gabriel päällepäätteeksi, niin mitä kuuluu se teihin? Onko teidän asianne ajaa hänet ulos paradiisista, vintiöt? Sen on Jumala tekevä."
VIIDES LUKU.
Jo ensi päivänä maaliskuuta oli Pe Ontjes Lau matkavalmis. Uutta kistua hän ei tarvinnut; hän otti isänsä, joka viimeiset kuustoista vuotta oli palvellut Laun sikolätin rouhinsäiliönä. Hän maalasi itse sen ruskeaksi, osti uuden esilukon ja korjasi kaiken parhaansa mukaan. Avain taskussaan istui hän ikävystyneen näköisenä koulupenkillä. Palmusunnuntain jälkeen piti hänen mennä Hampuriin astuakseen palvelukseen parkkilaiva "Goodefroo'lla".
Olisi luullut, että hän lähti huolitta matkalla. Siten ei sentään ollut laita. Kun hän katsahti sivulleen, istui siinä Tjark Dusenschön, pitkä, hintelä, nykähteleväolkainen poika, jonka silmät vilkahtelivat ja vilahtelivat ystävällisesti. Hänkin pääsi ensikertaa ripille palmusunnuntaina, mutta hänen eivät olleet asiansa selvillä. Hän ei ylimalkaan tietänyt mitään, miksi hänen piti. Pe Ontjes oli kerran sanonut: "Tästä lähin välitän enää viis Tjark Dusenschönistä ja hänen asioistaan." Mutta kenpä osaisi pitää semmoisia päätöksiään? Pitää vaan välittää. Täytyy sanoa, milloin: "Älä nyt ole noin imelä siinä"… milloin: "Älähän toki valehtele"… milloin taas: "Mutta sinä, mistä olet nyt saanut tuon lakin taas ja tuon kaulahuivin?" Pitää joko kerrassaan lyödä kuoliaaksi koko Tjark Dusenschön, tai olla huolissaan hänen puolestaan.
Pajassa pidettiin tuimia neuvotteluja. Jan Friech Buchmann oli neuvoton ja perin alakuloinen. "Hän ei kelpaa mihinkään", sanoi hän, "hän on liika laiska". Pe Ontjes oli neuvoton ja äkäinen: "Hän on yhtä laiska kuin sinä", sanoi hän, "mutta hänellä on lisäksi vielä eräs toinen vika; hän pöyhkeilee. Luulottelee itsestään ties mitä". Scheinhold, kisälli, oli neuvoton ja epätietoinen; hän räpytteli aivan arveluttavasti silmiään: "Meidän pitää antaa hänen mennä maailmalle", sanoi hän, "semmoisenaan kuin hän on. Hän kyllä, luulen ma, keksii vielä jonkun uuden elatuskeinon, jotain siinä nuoralla tanssijan ja maalaissepän välimailla. Ja silloin aukenee taas monelle ihmiselle työtilaisuus."