Anna Boje kirkasi kovaan ja kimeästi ja ravisti itseään niin että hänen väljä lyhyt pukunsa heilahteli edestakaisin. "Sika, sika sinäkin!" huudahti hän ja karahti pelkästä säikähdyksestä suoraksi. "Kutti, kutti sikakin!… Mikä kamala ihminen sinä olet."
Pe Ontjes tekeytyi, ikäänkuin hän nyt aikoisi syödä hänet, hyppeli hänen ympärillään ja kiristeli hampaitaan.
Tyttö peräytyi taaksepäin ja piti kättään oiennettuna edessään ja torasi taukoamatta: "Sinä olet inhottavin ihminen maailmassa. Sinä… mokomakin ankeriaan syöjä."
"Jos sinä kajoot häneen", sanoi Piet, "niin lyön minä. Vaikka olenkin pienempi kuin sinä niin niinkään kevyesti et sentään selkeä minusta."
"Tule, Pe Ontjes", sanoi Kai Jans, "sinä otat ankeriaan ja me palaamme takaisin meidän puolellemme."
"Visakalloja nuo kaksi", sanoi Pe Ontjes ja katseli mielihyvällä heitä kumpaakin ja kääntyi pois.
Sitte heittäysivät he taaskin veteen, vasemmalla Tams, keskellä Kai Jans, oikealla, pidätellen virtaa, Pe Ontjes, joka piti ankeriasta poikittain suussaan ja hirveästi ravisteli päätään ja pyrskäytteli vettä suustaan.
Kun he saapuivat toiselle rannalle ja kapusivat maihin ja katsoivat taakseen, seisoivat nuo molemmat lapset siellä rinnakkain, aivan yksin avaran, aution, harmaan lakeuden keskellä, jolla siellä täällä vilahteli säihkyvä auringonhohto, heidän hiuksensa välkkyivät vaaleina. Tyttö kohotti uhkaavasti kättään, ja hänen pieni uljas äänensä kaikui kirkkaasti ja kimeästi tälle puolen: "Ankeriaan syöjä, ankeriaan syöjä sinä."
"Tyttö on aivan yhtäläinen huimapää kuin poikakin", sanoi Pe Ontjes, laitti kätensä torveksi ja huusi toiselle puolelle: "Sinusta tulee minun vaimoni. Oletkos hyvilläsi nyt?"
Mutta toiselta puolelta ei kuulunut muuta kuin kaukaa kirkkaana ja terävänä, kuin ripeä vihainen linnunlento, sama herjaussana.