"Pidä lujasti hänestä", sanoi Pe Ontjes.
"Kuinka saatoit sinä heittää tuolla tapaa tuon pienen tytön päälle?" sanoi Kai Jans ja seisoi kädet nyrkissä ja silmät välähtelevinä pitkän Tamsin edessä. "Tule", sanoi hän tytölle, "minä pesen sinut puhtaaksi."
Mutta tyttö oli yhtä ylpeä kuin hänen veljensäkin, työnsi hänen kätensä puoleen, ja katseli vihaisesti häneen. Hänen kasvoillaan oli pimeä uhma, vaikka hänen hiuksensa olivatkin niin kauniin vaaleat, ja silmänsä vaaleanharmaat.
"Minä uin tälle puolelle vaan tullakseni auttamaan teitä, olin lähellä hukkua."
"Oletko sinä se poika, joka oli meillä, kun Heinke syntyi?"
"Olen", sanoi hän, "hän juuri minä olen. Tunnetko sinä minut vielä?" Ja hän kurotti kädellään veteen ja huuhteli arasti hänen hiuksiaan ja korvaansa ja sanoi: "Olipas se hyvä sentään, että tulin tälle puolelle."
Tyttö katsahti veljeensä ja sanoi: "Sano isolle Laulle, ett'ei hän loukkaa minun veljeäni."
"Mutta nähkääs!" huudahti Pe Ontjes, "tulkaa katsomaan! He ovat saaneet suuren ankeriaan… Katsokaas vaan, painaa ainakin naulan!"
Piet Boje katseli koppavasti ankeriaista, joka kömpelösti heittelehti hiekalla. "Ettepäs te voi pitää edes kiinni siitä", sanoi hän, "niin liukas se on."
"Miksei?" sanoi Pe Ontjes, kopristi kätensä pihdeiksi, otti ankeriaista niskasta, katsahti reimasti ympärilleen… ja purasi ankeriaalta pään poikki ja sylki sen suustaan.